Mietteeni Sarjakuva-Finlandia 2019 -ehdokkaista


Maaliskuuni on ollut täynnä sarjakuvia! Otin tänä vuonna jälleen tavoitteeksi lukea kaikki Sarjakuva-Finlandiaan ehdolla olevat teokset ja olen nyt muutaman viime viikon aikana lueskellut niitä.

Kuvasin Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaista myös videon, mikä löytyy kirjatubekanavaltani, esittelen kirjat videolla samassa järjestyksessä kuin tässä postauksessa.

Sarjakuva-Finlandia-palkinto jaettiin tänä vuonna 13. kerran ja tällä kertaa voittajan valitsi Meeri Koutaniemi. Hänen valintansa kohdistui Sisaret 1918 -sarjakuva-antologiaan.


Timo Mäkelä: Lapsen kengissä
Kustantaja: Arktinen Banaani
Sivumäärä: 144
Oma arvioni: JJ

Timo Mäkelältä olen lukenut aikaisempana vuonna ehdolla olleen Minun elämäni -sarjakuvateoksen, jossa taiteilija kuvaa ikääntymisen herättämiä ajatuksia. Lapsen kengissä keskittyy sen sijaan muistelemaan lapsuusvuosia ja lapsuuden kokemuksia, jotka aikuisella saattavat myöhemmin palata mieleen mistä tahansa yllättävästä hetkestä, kuten varjona pöydän pinnalle heijastuvista puun lehvistöistä.

Lapsen kengissä sisältää lapsuuskesien nostalgiaa ja metsäseikkailuja sisaruksien kanssa. Se käsittelee lapsen tuntemuksia muun muassa siitä, millaista on kun sisaruksia syntyy, millaista on olla isoveli. Läpi sarjakuvan mukana kulkee pelottava kettu, joka haluaisi itselleen pienokaisen ja yhdessä muistossa mukana on myös kammottavia käskyjään korvaan huuteleva noita-akka. Puu valtavine runkoineen ja aurinkoon kurottelevine lehvistöineen tuo mukaan symboliikkaa. Odotin sarjakuvan olevan ehkä enemmänkin lempeän nostalginen, mutta sen sijaan siitä välittyi minulle kovin ikävä kuva aikuisuudesta ja lapsen viattomuuden katoamisesta, sarjakuva (ja etenkin sen loppu) jätti epämukavan ahdistuneen olon.


Timo Mäkelä: Neiti Brander
Kustantaja: Arktinen Banaani
Sivumäärä: 48
Oma arvioni: JJJ

Timo Mäkelältä oli tänä vuonna ehdolla myös toinen teos: Neiti Brander, joka kertoo valokuvaaja Signe Branderista. Signe Brander kuvasi vuosina 1907-1913 Helsingin puutalokortteleita ja kaupunkiin siihen aikaan rakennettuja jugend-tyylisiä rakennuksia. Muinaismuistolautakunta myönsi hänelle tuolloin tehtäväksi kuvata kaupunkikuvassa näkyviä muutoksia ja tämä sopimus kesti vuoteen 1913 asti, jolloin lautakunta ilman sen kummenpaa syytä ilmoitti haluavansa vaihtaa kuvaajaa. Siihen mennessä Brander oli ehtinyt ottaa Helsingistä jo yli 900 valokuvaa.

Signe Brander ja hänen työnsä valokuvaajana on minun mielestäni hieno aihe sarjakuvalle, sillä tätä ennen hän oli minulle ja varmaan monille muillekin melko lailla tuntematon nimi - olin korkeintaan joskus törmännyt jossakin hänen ottamiinsa kuviin, mutta sen enempää tietoa minulla ei hänestä ollut. Kovin paljon enempää tietoa ei silti ole tämän kirjan jälkeenkään, sillä tämä 48-sivuinen sarjakuva oli harmittavasti vain tosi lyhyt pintaraapaisu hänen elämästään. Olisin mielelläni lukenut paljon pidemmänkin kirjan, sillä Timo Mäkelän piirrosjälkeä on miellyttävä katsoa ja jo tämän sarjakuvan perusteella Signe Branderista sai todella hauskan ja määrätietoisen naisen kuvan.


JP Ahonen: Villimpi Pohjola - Irtiotto
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 96
Oma arvioni: JJJ

JP Ahosen Villimpi Pohjola -albumit ovat ennenkin olleet Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaina ja osalle sarjakuvien ystävistä näistä on muodostunut jo jonkinlainen sukupolvikokemus. Irtiotto on viides kirja tässä Villimpi Pohjola -sarjassa. En ihmettele, miksi näistä pidetään näin paljon, sillä nämä ovat todella taidokkaasti piirrettyjä, sujuvasti eteneviä ja kaiken kaikkiaan varsin mainioita sarjakuvia! Näissä käsitellään sopivan humoristisella otteella arkipäiväisiä asioita, joten monen on varmasti helppo samaistua sarjakuviin.

Irtiotossa tuttu kaverusporukka on ennättänyt jo siihen vaiheeseen, että opintoja viimeistellään ja siirrytään pikkuhiljaa työelämään. Osalla on jo lapsia ja osa taas haluaisi lapsia. Lapsettomuus onkin tämän albumin vakavampi käsittelyssä oleva teema, mutta sen lisäksi tästä löytyy niin gradunteon kuin työnhaun tuskaa ja vauhdikasta lapsiperhearkea. Olen itse lukenut nyt kaksi Villimpi Pohjola -sarjan albumia ja olen pitänyt niitä kumpaakin ihan mukavina lukukokemuksina, mutta en ole kuitenkaan innostunut näistä niin paljoa, että olisin jaksanut lähteä lukemaan koko sarjaa alusta lähtien.


Mari Ahokoivu: Oksi
Kustantaja: Asema
Sivumäärä: 367
Oma arvioni: JJJJ

Mari Ahokoivun Oksi on tämän ehdokasjoukon ehdottomasti sivumäärältään paksuin kirja, sillä siinä on 367 sivua. Oksista löytyy niin kansanperinteestä ammentavaa mytologiaa, fantasiaa kuin scifiä. Kävin Kupliissa kuuntelemassa keskustelupaneelia kansanperinteestä sarjakuvissa ja paneelissa mukana ollut Mari Ahokoivu kertoi, että on tehnyt 5-6 vuotta työtä tämän sarjakuvan ja kaikkien sen taustalla olevien kansanperinteiden tutkimisen kanssa ja sanoisin, että työ myös näkyy tässä eeposmaisessa teoksessa.

Oksi kertoo karhuperheestä, jossa on emo ja neljä pentua, mutta yksi pennuista ei kuitenkaan ole aivan samanlainen kuin muut. Karhumyytin synnyn lisäksi Oksi käsitteleekin äiti-tytär-suhdetta ja yleisesti erilaisuutta ja näihin aiheisiin se yhdistää monia kansanperinteistä tuttuja hahmoja kuten Sotka-linnun ja eräänlaisen Emuu-äitihahmon. Mukana on myös hahmoja, joiden naamiot tuovat mieleen perinteiset afrikkalaiset puunaamiot tai japanilaisen Miyazakin animaatiot. Piristävää tässä teoksessa on, että tavallisesti metsän kuninkaana pidetty karhu kuvataankin karhuemona. Kokonaisuutena Oksi on mielestäni upea teos, sen tarina on hienolla tavalla myyttinen ja yllätyksellinen. Sarjakuvassa ei ole paljoa tekstiä, mutta sen vesivärimäinen kuvitus on upeaa. Värit ovat kirkkaita ja vahvoja silloin kun niitä on käytetty, esimerkiksi tulessa tai revontulissa. Oksi oli tästä joukosta ensimmäinen kirja, jolle annoin neljä tähteä, ja kokonaisuutta ajatellen se on myös minun suosikkini näiden kymmenen sarjakuvakirjan joukosta.


Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto
Kustantaja: Arktinen Banaani
Sivumäärä: 166
Oma arvioni: JJJJ

Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan Metäsnpeitto tukeutuu myös kansanperinteeseen. Historiaa ja mytologiaa sisältävä sarjakuvateos jäi mieleeni jo viime vuoden Sarjakuvafestivaalien jälkeen, sillä siitä oli tuolloin näyttely Tampere-talolla. Sarjakuvan alkuperäissivut esimerkiksi kokonaan koivun tuohelle piirrettyine kuvineen näyttivät upeilta. Kauniin näköinen on tämä valmis kirjakin. Se sisältää metsänpeitto-kertomuksen lisäksi kahdeksan tarinaa, joissa jollain tavoin esiintyy kotimaisia puita: koivu, haapa, mänty, tammi, kuusi, pihlaja, leppä ja metsälehmus. Jokaista tarinaa edeltää pieni tekstinpätkä, joka pohjustaa tarinaa antamalla lisätietoa puihin liittyvistä vanhoista tavoista ja mytologiasta.

Metsänpeitossa pidin ennen muuta siitä, miltä eri tekniikoin laaditut kertomukset näyttävät. Itse kertomusten olisin toivonut olevan vähän pidempiä, sillä nyt ne jäivät lähinnä muutaman sivun pituisiksi. Toki kirjan rajattu sivumäärä tulee tässä kohtaa varmasti vastaan. Vahvimmin minulle jäivät koivu-tarinan lisäksi mieleen karsikkomännyistä kertova tarina, hurjaa ukkosmanausta sisältävä pihlaja-kertomus ja kirjan lopussa oleva Kuusen juurella -kertomus, jonka keltaisella tehostettu harmaasävyinen värimaailma oli erityisen paljon mieleeni.


Ville Ranta: Kuningas menettää päänsä
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 173
Oma arvioni: JJ

Ville Rannan Kuningas menettää päänsä on perinteisen kuningas-tarinan muodossa oleva allegoria nykyihmisen (ja tässä tapauksessa varsinkin miehen) elämästä ja ongelmista. Päähenkilönä seikkailee kuningas, jonka linnan katto vuotaa ja jonka elämä näyttää muutenkin merkityksensä menettäneeltä.  Kuninkaan ex-puoliso kuvataan tulta syöksevänä lohikäärmeenä, nykyinen rakastajatar narrina ja tyttäret jatkuvasti kännykän ruutua tuijottavina neitokaisina. Eksistentiaalikriisi vaivaa kuningasta ja sen piinaamana kuningas lähtee hakemaan apua paikalliselta pastorilta, joka sumeilematta ehdottaa, että linnanvalloitusreissu olisi ratkaisu kuninkaan ongelmiin. Parivaljakko lähtee ratsujensa kanssa kohti seikkailuja ja edessä olevia urotöitä, mitkä eivät toki ole aivan sellaisia kuin kuningas itse ehkä odotti.

Kuningas menettää päänsä on kaikessa absurdiudessaan melkoisen osuvaa satiiria nykymaailman menosta, mutta koska pissa-kakka-seksi-huumori ei oikein missään muodossa itseäni naurata, ei tämä sarjakuvakaan kovin paljon minua miellyttänyt. Siitä huolimatta on pakko antaa kiitosta kirjan ulkonäöstä,  josta sen sijaan pidin. Sarjakuvan sivut eivät ole täyteen ahdettuja, vaan mukavalla tavalla ilmavia ja sen hempeän akverellisävyinen värimaailma on mahtavalla tavalla ristiriidassa törkyisen sisällön kanssa. Kirja voittikin vuoden 2018 kaunis kirja -palkinnon sarjakuva-kateogriassa.


Emmi Valve: Girl Gang Bang Bang - Ei kenenkään tyttöjä
Kustantaja: Zum Teufel
Sivumäärä: 111
Oma arvioni: JJJ

Emmi Valve oli viime vuonna ehdolla omakohtaisen masennusta rajulla ja rehellisellä tavalla kuvaavan Armo-sarjakuvaromaaninsa kanssa. Hänen tuttu, voimakkaita värejä suosiva piirrostyylinsä on hyvin tunnistettavissa myös tänä vuonna ehdolla olleesta Girl Gang Bang Bang -sarjakuvasta, joka sisältää myös masennuskuvausta, mutta sen lisäksi paljon muutakin. Sarjakuvan pääosassa on yhteisessä talossa kaupungin laitamilla asusteleva reteä ja rempseä naisjoukko, joka elää varsin epäsovinnaista elämää. Mimmijengin kodin naapuritontilla sijaitsee sirkus, jonka eläintenkesyttäjänä yhden naisen, Fannyn, ex-puoliso työskentelee. Mies seurustelee sirkuksen hemaisevan ja täydelliseltä vaikuttavan trapetsitaiteilijan kanssa, mikä aiheuttaa Fannyssa ikäviä mustasukkaisuuden tunteita.

Girl Gang Bang Bangin mimmijengin meno on välillä melko hulvatonta, kun porukka yrittää kerätä Fannyn ja tämän entisen miehen yhteisen lapsen luokkaretkelle rahoja tai kun he päättävät järjestää juhlat sirkuksen porukalle. Rajoja koetteleva meno näyttäytyy naisten erilaisten ja erikoisten persoonien kautta, mutta yhteisessä porukassaan he pitävät silti aina toistensa puolta.


Heikki Rönkkö: ASDF Boot
Kustantaja: Editions Schméditions
Sivumäärä: 72
Oma arvioni: JJJ

Heikki Rönkön ASDF Boot on täysin sanaton sarjakuvateos, kirjan takakannessakaan ei ole mitään kuvausta sen sisällöstä. ASDF Bootissa eletään ydinkatastrofin jälkeisessä maailmassa ja seurataan sukellusveneellä eteenpäin kuljeskelevan perheen edesottamuksia. Jo sarjakuvan alkusivuilla meininki on melko vihamielinen ja suljetun sukellusveneen sisällä tapahtumat muuttuvakin melko nopeasti synkiksi.

ASDF Bootin piirrostyyli toi ensimmäisenä mieleeni Tintin: sarjakuva on yksityiskohtaisella ja miellyttävällä tavalla piirrettyä. Pidin siinä käytetyistä kirkkaista väreistä ja siitä, miten sukellusveneen eri valaistusolosuhteita on tuotu esiin, vaikka tummista sivuista olikin vähän vaikea saada selvää. Sanattomissa sarjakuvissa on se sekä hyvä että huono puoli, että nämä tulee helposti selattua tosi nopeasti läpi, vaikka olisi hyvä pysähtyä tutkimaan yksittäisiä sivuja ja kuvia vähän enemmänkin. Sanattomuus ei kuitenkaan tässä haittaa - ilman dialogiakin tapahtumien ja tunnelmien välittäminen onnistuu sarjakuvassa hyvin.


Miha Rinne: D'Moleyk - Myyrien aika
Kustantaja: Zum Teufel
Sivumäärä: 120
Oma arvioni: JJJ

Miha Rinteen Myyrien aika on scifi-sarjakuva, joka on aiemmin ilmestynyt Tähtivaeltaja-lehdessä vuosina 2013-2016. Tähän albumiin sarjakuvaa on väritetty ja osittain myös piirretty uudelleen. Takakansitekstissä sarjakuvaa kuvaillaan Helsinkiin sijoittuvaksi apokalyptiseksi saduksi ja jonkinlaisia maailmanloppukirjoja lukeneille tai -sarjoja ja -elokuvia katsoneille sarjakuvan perusidea on varmasti tuttu: tapahtuu jokin yllättävä katastrofi, jonka seurauksena yhteiskunta ajautuu kaaokseen, ihmisiä kuolee ja selviytyjät koittavat luovia elämäänsä jollakin tavalla päivästä toiseen eteenpäin ja kerätä resursseja selviytyäkseen uudenlaisessa maailmassa.

Myyrien aika alkaa siitä, kun nuori tyttö löytää metsästä kapselin, jonka sisällä on söpö, hieman myyrää muistuttava otus. Tyttö päättää kuljettaa otuksen laukussa kotiinsa ja alkaa pitää siitä huolta, mistä tapahtumat lähtevätkin pyörimään eteenpäin kohti apokalyptista loppuaan. Myyrien ajassa osa tapahtumista sijoittuu rinnakkaismaailmaan, mutta meidän maailmamme tapahtumat keskittyvät Helsinkiin, mikä tekee sarjakuvasta jo lähtökohdiltaan paljon mielenkiintoisemman kuin tyypilliset johonkin tuntemattomaan amerikkalaiskaupunkiin sijoittuvat dystopiat. Myyrien aika etenee ASDF Bootin tapaan ilman tekstiä, mutta tekstittömyydestä ei ole tässäkään sarjakuvassa haittaa - tytön ja myyrän välinen toveruus ja maailman tuhoutuminen välittyy lukijalle hyvin tälläkin tavoin.


Reetta Laitinen (toim.) ja 10 muuta tekijää: Sisaret 1918
Kustantaja: Arktinen Banaani
Sivumäärä: 110
Oma arvioni: JJJ

Sarjakuva-Finlandian voitti tänä vuonna Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 -sarjakuva-antologia. Sen voitto ei ollut mielestäni kovinkaan yllättävä, vaikka ihan ansaittu voittu toki olikin. Teoksessa on mukana yhteensä 10 eri taiteilijan sarjakuvat ja näin ollen 10 eri naisen tarinat. Mukana on sekä punaisten että valkoisten kokemuksia sekä tapahtumia eri paikkakunnilta ja eri sodan vaiheista, myös vankileireiltä. Punaisen puolen naisia taisteli naiskaarteissa, mutta valkoisten joukossa oli myös paljon naisia. He olivat mukana muun muassa muonitus- ja sairaanhoitotehtävissä. Sarjakuvat pohjautuvat todellisiin arkistoista löydettyihin naisten aikalaiskertomuksiin ja haastatteluihin ja naisten henkilökohtaiset äänet kuuluvatkin sarjakuvien läpi.

On hienoa, että sarjakuvateokseen on lähdetty hakemaan niin monipuolisia näkökulmia ja kokemuksia sisällissodasta, mutta jälleen kerran olen sitä mieltä, että yksittäiset tarinat jäivät turhan lyhyiksi. Olisin mielelläni lukenut kutakin sarjakuvaa paljon pidemminkin. 10 sarjakuvataiteilijan joukkoon mahtuu tietenkin myös monenlaista piirrostyyliä ja yhtenäisyyttä näiden välille on haettu värimaailmasta: sarjakuvissa on käytetty vain mustaa, valkoista ja punaista. Kokonaisuutena Sisaret 1918 on tärkeä teos, joka nostaa esille ääniä, joiden olisi tohtinut kuulua voimakkaammin jo kauan sitten.

Kommentit

back to top