Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus


Spångan aseman radiomasto, lopputalvi 1995. Kohmeinen ja autio talvimaisema levittäytyy hänen ympärillään, kun hän kiipeää hyytävässä viimassa mastoa pitkin ylöspäin. Keho on vanha ja hauras, mutta sisimmässään hän on nuori ja voimainsa tunnossa.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
Alkuteos: Beckomberga. Ode till min familj (2014)
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: Tammi (2016)
Sivumäärä: 365

Herättelemme tänä syksynä pienellä porukalla henkiin Tampereen kahvilakerhon lukupiiriä ja ensimmäiseksi lukupiirikirjaksi äänestettiin Sara Stridsbergin isän ja tyttären suhdetta mielisairaalaympäristössä käsittelevä Niin raskas on rakkaus. Aiheensa ja takakansitekstinsä perusteella odotin luvassa olevan luultavimmin haikea, rankka ja koskettava lukukokemus, varsinkin kun teoksen kuvataan olevan osittain omaelämäkerrallinen. 

Jackie on 13-vuotias tyttö, jonka elämä pyörii suurelta osin Beckombergan mielisairaalan seinien sisällä sekä sen pihamaalla, sairaalasta on tullut kuin tytön toinen koti. Jackien isä Jim on halunnut aina vain kuolla ja on potilaana mielisairaalassa, ja vuosien ajan tyttö käy säännöllisesti tapaamassa isäänsä. Sairaala on toinen maailma, joka on välillä unenomainen ja hämmentävä, mutta kuitenkin asukkailleen täysin todellinen. Jackien vanhemmat ovat eronneet, mutta Jim on edelleen epätoivoisen rakastunut Jackien äitiin Loneen, joka on matkustanut ympäri maailmaa Jackien lapsuuden ajan ja sittemmin katoaa kirjoihin. Jackie kasvaa nuoruutensa muodostaen suhteita myös sairaalan henkilökuntaan ja muihin potilaisiin, erityisesti kiehtovaan ja häntä selkeästi vanhempaan Pauliin sekä viehättävään Sabinaan. 

Niin raskas on rakkaus on todella nopealukuista tekstiä. Luvut ovat lyhyitä, korkeintaan muutaman sivun mittaisia, joten kirjan lukeminen etenee vauhdilla, "jos nyt vielä yhden luvun luen" -periaatteella. Kirjan alku vaikutti mielestäni kiinnostavalta, tarina tuntui jollain lailla helposti ymmärrettävältä ja inhimilliseltä, mutta mitä pidemmälle sain kirjaa luettua sitä yhdentekevämmältä tarina alkoi minusta valitettavasti tuntua. Pitkin kirjaa minulla oli sellainen olo, että olenkohan ihan kärryillä, missä tässä nyt mennään. Kerronnan tajunnanvirtamainen rakenne, joka hyppelehtii takaumissa, ei mielestäni kanna koko kirjan läpi, vaan etäännyttää lukijaa entisestään. Tekstissä toistuvat luonto- ja säämetaforat  myös menevät välillä imelyyksiin ja runollinen kirjoitustyyli ei aivan toimi siinä merkityksessä kuin sen ehkä toivoisi toimivan.

En harmikseni kokenut lukiessani syvällistä yhteyttä henkilöhahmoihin ja heidän kohtaloihinsa. Jäin kaipaamaan sitä, että asioita avattaisiin enemmän, käytäisiin tarkemmin läpi esimerkiksi Jackien suhdetta äitiinsä tai Jimin suhdetta äitiinsä Vitaan. Kokoonnuimme keskustelemaan lukupiirin kanssa kirjasta pari viikkoa sen jälkeen kun olin saanut sen luettua ja huomasin silloin, että olin jo melko lailla kokonaan ehtinyt unohtaa kirjan hahmot. Nyt kun mietin kirjaa vielä siitä käydyn lukupiiripohdiskelun jälkeen, koen edelleen olevani hieman hämmentynyt siitä.

Kirjan välityksellä otetaan selkeästi kantaa hyvinvointiyhteiskunnan rakenteisiin, siihen mitä laitoshoito on joskus ollut, mitä siellä oleminen on merkinnyt ihmisille, ja mihin suuntaan hoito kenties sen jälkeen on ollut menossa. Beckombergan sairaala oli toiminassa vuoteen 1995 asti. Turhauduin lukiessani, sillä toivoin kirjan tuntuvan merkityksellisemmältä, sillä sen aihe on niin tärkeä. Vaikka olen tässä kritisoinut kirjasta monia asioita, en voi sanoa sen olevan silti missään nimessä huono. Päin vastoin, kyllä minä siitä pidin. Olin vain alkuoletuksieni perusteella pettynyt ja olisin kaivannut lyyrisen tyylin rinnalle jotain muuta, jotta tarina olisi tuntonut uskottavammalta. Kaikkea ei olisi tarvinnut jättää vain symboliikan ja lukijan tulkinnan varaan.


Helmet-lukuhaaste 2017: Käännöskirja

Ei kommentteja: