Takashi Hiraide: Kissavieras


Aluksi ne näyttivät ajelehtivilta pilven hahtuvilta. Leijuivat aloillaan sen näköisinä kuin pienikin tuulenpuuska voisi puhaltaa ne mihin hyvänsä.

Takashi Hiraide: Kissavieras
Alkuteos: Neko no Kyaku (2001)
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: S&S (2016)
Sivumäärä: 152

Ensimmäinen ajatukseni pidellessäni Kissavierasta käsissäni oli, että onpa tämä todella kaunis ja viehättävän oloinen pieni kirja. Kirjan kansi on kerrassaan hurmaava: hennot vihreän sävyt ja muutamalla siveltimenvedolla maalattu kissanpää. Kansi ja kirjan ulkoasu ovat Satu Kontisen käsialaa ja tämä on ehdottomasti yksi suosikkikansiani tänä vuonna lukemistani kirjoista.

Kissavieras valikoitui minulla elokuun lukumaratonin yhdeksi lukuehdokkaaksi osaltaan lyhyytensä vuoksi. Kirjan valitseminen maratonkirjaksi oli kuitenkin virhe, sillä tämä on teos, joka pitäisi lueskella kaikessa rauhassa. Tämän huomasin heti aloitettuani lukemisen, sillä teksti tuntui maratonin myllerryksessä yllättävän väsyttävältä ja keskittymistä vaativalta.

Kirja kertoo kustannusalalla työskentelevästä pariskunnasta, jonka naapurustoon tallustaa yllättäen pieni täplikäs valkoturkkinen kissa, jota kutsutaan Chibiksi. (Itselleni nimi aiheutti hymyilyttävän olon, sillä mieleeni tuli välittömästi pienet valkoiset chibi-totorot.) Pikkuhiljaa pieni kissavieras uskaltautuu pihapiiristä peremmälle taloon, sille jätetään ikkuna raolleen ja tehdään pieni nukkumapaikka tatamihuoneen nurkkaan. Kissasta tulee kaivattu ystävä, jonka vierailua pariskunta päivittäin odottaa. Haikeutta kuitenkin aiheuttaa se, että kissa on naapurin pojan adoptoima, eikä se sen vuoksi missään vaiheessa voi olla täysin oma, vaan aina lopulta vieras, joka tallustelee takaisin omaan kotiinsa vierailun jälkeen.

Olen aina ollut kissaihminen, joten ehkä sekin nosti odotukseni tätä kirjaa kohtaan turhan korkealle. Keskivaiheilla tarina muuttui minusta kiinnostavammaksi, mutta jäi silti kuitenkin harmittavalla tavalla etäiseksi. Kaiken lisäksi kirjan loppu jätti minulle inhottavan ahdistuneen olon. Tarinassa on kauneutta, koskettavuutta ja hienoa havainnointia, mutta se ei silti missään vaiheessa avautunut minulle tarpeeksi. Lieneekö syynä sitten juuri tuo epäsopiva maraton-lukutilanne tai ehkä jopa se, etten tunne tarpeeksi japanilaista kirjallisuutta, jolloin osa kirjan hienovaraisuudesta ja sanomasta jäi välittymättä. Olisin halunnut pitää kirjasta enemmän kuin lopulta pidin. Ehkä jonakin toisena hetkenä ja toisessa tilanteessa olisinkin pitänyt.


Helmet-lukuhaaste 2017: Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti