Bea Uusma: Naparetki


Minä vihaan palelemista. Joudun paniikkiin jo pelkästä ajatuksesta olla ilman käsineitä tuulessa. Pakkasella pysyttelen mieluiten sisällä. Aiemmin minä olin kuvittaja. Sitten kouluttauduin lääkäriksi. Minä ostan lämpimiä sukkia lapsilleni, jottei heidänkään tarvitse palella. Lojun tuntitolkulla kylpyammeessa. Minä täytän tiskikoneen. Minä en jaksa täyttää tiskikonetta. Minulla on bussikortti ja ovikoodi ja kiinteäkorkoinen asuntolaina. Minulla on almanakka ja lenkkisoittolista ja joka päivä - viidentoista vuoden ajan - olen kaivannut autiolle saarelle, Pohjoisen jäämeren valkoiselle kaistaleelle.

Alkuteos: Bea Uusma: Expeditionen. Min kärlekshistoria
Suomentaja: Petri Stenman
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2015
Sivumäärä: 290

Bea Uusman Naparetki on kirja, johon olen törmännyt säännöllisesti sen ilmestymisestä lähtien ja jonka lukemista olenkin kiinnostuneena odottanut. Viimeisimmällä kirjastoreissullani törmäsinkin siihen ja kotiin päästyäni istahdin sohvalle ja luin kirjan melkeinpä sillä yhdellä istumalla. Näin on ilmeisesti käynyt monelle muullekin. Muistiinpanoihini olen näköjään lukemiseni aikana ehtinyt kirjoittaa vain, että "superkiinnostava aihe!". Toden totta!

Mainitsin aiemmin, että erilaiset ääriolosuhteisiin sijoittuvat tarinat kiehtovat minua suuresti. Tälläisiä ovat esimerkiksi juuri naparetkeilyä tai vuoristokiipeilyä koskevat kertomukset. Naparetki kertoo tarinan kolmesta ruotsalaismiehestä, Andrée-retkikunnasta, jonka tavoitteena oli vuonna 1897 lentää vetypallolla Pohjoisnavalle. Yli kolme vuosikymmentä myöhemmin heidän jäännöksensä löydettiin keskellä Jäämerta sijaitsevalta autiolta saarelta, Valkosaarelta. Retkikunnan ottamat valokuvat ja tarkat muistiinpanot löytyivät myös, mutta niistä huolimatta ei ole saatu selville mitä retkikunnalle lopulta tapahtui.


Retkikunnan muistiinpanoista käy ilmi, kuinka he ovat joutuneet kolme päivää lähtönsä jälkeen tekemään vetypallollaan pakkolaskun keskelle ahtojäätä. Tämän jälkeen he ovat lähteneet pyrkimään kohti kiinteää maata ja raahanneet perässään satojen kilojen painoisia rekiä, joissa heillä on mukanaan ruokaa, lämpimiä vaatteita, aseita ja panoksia. Loputtoman jäätikön, äärimmäisten ponnistelujen ja 87 päivän jälkeen he viimein päätyvät kiinteälle maalle ja nousevat maihin Valkosaarelle. 

Kolme päivää maihinnousun jälkeen naparetkikunta suunnittelee rakentavansa majan talven varalle. Sen jälkeen päiväkirjamerkinnät päättyvät. Tapahtuu jotakin selittämätöntä ja koko retkikunta menehtyy. Valokuvaaja Nils Strindergin ruumis löytyy haudattuna kivikasan alta, insinööri Knut Frænkelin sen sijaan makuupussista teltasta ja retkikunnan johtajan Salomon Andréen istuma-asennosta kallioon nojaten.


Kuvittaja ja lääkäri Uusma on päättänyt, että hänen on päästävä Valkosaarelle ja löydettävä selitys sille, mikä koitui retkikunnan kohtaloksi. Kirjassaan hän käy hetki ja päivä kerrallaan läpi Andrée-retkikunnan kohtalokasta matkaa. Löydettyjen päiväkirjamerkintöjen ja valokuvien välityksellä tarina aukeaa lukijalle vetypallon alkuvalmisteluista lähtien ja kulkee retkikunnan mukana epätoivoisella taivalluksella ahtojään halki aina maihinnousuun Valkosaarelle asti ja päättyy lopulta majan rakentamisen suunnitteluun.

Kertomusta siivittävät muun muassa Uusman omat kokemukset ja kuvat pyrkimyksistä päästä Valkosaarelle, retkikunnan kohtaloa selvittäessä tehdyt tutkimukset sekä retkikunnan jäsenten ruumiinavauspöytäkirjoista esille nousseet seikat. Uusma käy kirjassa läpi omat teoriansa siitä, mitä retkikunnalle lopulta tapahtui ja hänen päätelmiinsä on helppo yhtyä. Vaikka minulta ei ehkä löydykään Uusman hellittämätöntä periksiantamattomuutta, on minun kuitenkin helppo ymmärtää häntä ja hänen vankkumatonta intohimoaan saada arvoitukselle ratkaisu.


Kirjan ulkoasusta huomaa helposti Uusman olevan yhdeltä koulutukseltaan kuvittaja. Kirja on kaunis, sellainen, jonka haluan vielä hankkia omaankin hyllyyni. Sitä on mukava selata ja perehtyä tutkimaan valokuvia, karttapiirroksia tai retkikunnan päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä. Eri sivuväreillä ja fonteilla retkikunnan tarinan, Uusman omat kokemukset ja kirjeet erottaa toisistaan. Teksti on niin sujuvaa, että teos on helppo ahmaista hetkessä ja kirjailijan intohimo naparetkikunnan kohtaloa kohtaan on kerrassaan huumaava.


Helmet-lukuhaaste 2017: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti