Halloween-haasteen kooste ja loppuvuoden lukusuunnitelmia

No niin, nyt on viimein aika taputella kasaan ja haudata tämän vuoden Halloween-haaste. Yhden haasteeseen valitsemani kirjan aion tosin lukea vielä tässä loppuvuoden aikana, mutta siitä lisää hiukan myöhemmin. 

Kiitoksia vielä Yöpöydän kirjoille haasteen järjestämisestä, oli hauskaa viettää vaihteeksi tälläinen kauhuteemainen kuukausi. Valitsin haasteeseen alunperin kahdeksan kirjaehdokasta, joista kuusi oli kirjastosta lainattuja ja kaksi omasta hyllystä. Lopulta tulin lukeneeksi puolet kirjoista, mutta oman kirjahyllyn kirjat jäivät avaamattomiksi, kuten aluksi vähän ounastelinkin.


Haasteen aikana luin siis seuraavat teokset:


Luettua tuli siis kaksi kauhu-/jännityskirjaa ja kaksi sarjakuvaromaania. Valinnat olivat siinä mielessä onnistuneita, että pidin kaikista lukemistani kirjoista. Oli mahtavaa lukea Risteilyn kaltainen todella vetävä kauhukirja, sillä kauhu on jokseenkin haastava kirjallisuudenlaji ja kauhukirjat harvoin yltävät kovin korkealle "suosikkikirjalistoillani", vaikka niitä jonkin verran tykkäänkin lukea. Emily Carrollin Through the Woods oli myös hyvin positiivinen yllätys, hienoa kuvitustyötä ja paikoin melko hyytävääkin menoa!

Haasteeseen valitsemistani kirjoista K.K. Alongin Kevätuhrit on sellainen, jonka aion vielä seuraavien viikkojen aikana lukea, mutta muuten tarkoitukseni on suunnata loppuvuodeksi hieman toisenlaisten kirjojen pariin. 


Kirjastolainojen pino olohuoneen pöydän kulmalla alkoi olla jo sen verran huojuva, että oli korkea aika käydä sitä tarkemmin läpi ja katsoa, mitkä kirjoista haluaisin ehdottomasi saada vielä tämän vuoden puolella luettua. Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleian olenkin lukenut jo melkein kokonaan, sillä aloin lukea sitä jo ennen lokakuun haastetta. Olen pitänyt tästä Kaksosaurinkojen avausosasta sen verran paljon, että kun kirjastoreissulla törmäsin uutuushyllyllä Seleesian näkijään, nappasin sen oitis mukaani.

Riitta Jalosen Kirkkauden lukemista olen odottanut jo pitkään, sillä se on saanut täällä blogimaailmassakin sen verran ylistäviä arvioita. Toivottavasti en ole asettanut odotuksiani liian korkealle, sillä toivon todella, että pidän tästä! Valitsimme kirjan seuraavaksi lukupiirikirjaksi, joten aloitan sen lukemisen hetimiten Aleian jälkeen.

Anni Kytömäen Kultarinta on roikkunut lukulistallani jo pari vuotta, joten nyt viimein aion tarttua myös siihen. Kultarinta on Brandon Sandersonin Viimeisen valtakunnan ohella toinen tiiliskivi-vaihtoehtoni tämän kuun superlukumaraton-päivälle, joka on sunnuntaina 26.11.

Pinossa on myös Helmi Kekkosen Vieraat, jonka lukemista odotan mielenkiinnolla, sillä en ole lukenut Kekkoselta vielä yhtään teosta, vaikka hänen Sivulauseita-blogissaan toisinaan olenkin vieraillut. Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista kiinnitti huomioni alun perin kirjakaupan uutuuslistalla hauskalla nimellään ja sinisävyisellä kannellaan. Tarina vaikuttaa surumieliseltä ja kauniilta, joten odotan mielenkiinnolla tämänkin lukemista.

Tämän vuoden uutuuskirjojen listalla on myös pari kirjaa, jotka haluaisin ehdottomasti lukea mahdollisimman pian ja saada myös omaan hyllyyni. Toinen on tietysti Tove Janssonin Bulevardi-kokoelma ja toinen Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä. Myös Marianna Kurton Tristania on pyörinyt mielessäni viime päivinä. Ehkä joku näistä päätyy Korvatunturille menevälle toivomuslistalle...

Nähtäväksi jää, saanko luettua kaikki kuvassa olevat kirjat, vai eksynkö vielä monta kertaa muiden opusten pariin, jos jossain vaiheessa tekeekin mieli lukea jotain ihan muuta. Toivon mukaan saisin kuitenkin suurimman osan näistä vielä marras- ja joulukuun aikana lukaistua.

Robert Kirkman: The Walking Dead - Toinen kirja


Robert Kirkman: The Walking Dead: jatkuva tarina henkiinjääneiden kohtaamista kauhuista. Toinen kirja
Alkuperäinen nimi: The Walking Dead: Book Two, julkaistu alun perin Walking Dead -lehden numeroissa 13-24
Suomentaja: Antti Koivumäki
Kustantaja: Egmont, 2012
Sivumäärä: 287

The Walking Deadin uusi kausi käynnistyi pari viikkoa sitten, mikä on ilmeisesti herättänyt taas zombi-fanit koloistaan, sillä Kirkmanin sarjakuvien varausjono kirjastossa oli yhtäkkiä kasvanut. Onneksi ehdin jo lukaista tämän kirjan ennen kuin se pitää huomenna palauttaa.

Ensimmäisen kirjan lopussa Rick kumppaneineen löytää aitojen takana sijaitsevan valtavan vankilan ja Toinen kirja jatkaa tarinaa siitä eteenpäin. Aluksi joukkio ryhtyy tyhjentämään vankila-aluetta siellä vaeltavista zombeista ja sen yhteydessä he törmäävät vankilan ruokalassa muutamaan vankiin, jotka ovat selviytyneet ruokavaraston turvin vankilassa jo useiden kuukausien ajan. Tarinassa tapahtuu koko ajan todella paljon ja tapahtumien ja eri paikkojen välillä siirrytään nopeasti mutta sujuvasti. Välillä meno äityy melkoisen raa'aksi ja julmaksi, mutta samalla seurataan onnistuneesti myös ihmisten välisten suhteiden muodostumista ja kehittymistä. Tv-sarjassa minua on välillä turhauttanutkin ihmissuhteiden vatvominen, mutta sarjakuvassa (ainakin tässä kyseisessä osassa) tämä puoli toimii todella hyvin!

Toisessa kirjassa seurataan  tavanomaisten zombitaistojen ja muiden selkkausten ohella erityisesti Rickin henkilökohtaista taistelua oikeudentunnon, ryhmän johtamisen ja vaikeiden päätösten kiirastulessa. Kaikkien tapahtumien seurauksena hänenkin tulee tehtyä suuria ylilyöntejä. Kun maailma on muuttunut niin totaalisesti, myös ihmiset joutuvat käymään läpi suuria muutoksia kyetäkseen jollakin tavalla selviytymään ja voidakseen rakentaa uusia elinympäristöjä itselleen. 


Sarjakuvan väritys on mustavalkoista ja piirrostyyli tuttuun tapaan yksityiskohtaisen realistista. Valo- ja varjokohdat on minusta taiteiltu todella tyylikkäästi. Piirtäjänä tässä kirjassa on toiminut Charlie Adlard. Tässä Toisessa kirjassa minua häiritsi sama asia kuin Ensimmäisessäkin, nimittäin se, että hahmojen kommentit ja reaktiot ovat välillä vähän epäuskottavia tilanteisiin nähden (esim. "Nyt tuli noutaja!"). Mutta toisaalta, kyseessä on kuitenkin sarjakuva, joten se sopinee tyyliin.

Hahmoja on varsin runsaasti ja heidän edesottamuksistaan ja heidän välisistä suhteistaan on välillä jokseenkin vaikea pysyä kärryillä, varsinkin kun sarjakuva poikkeaa joiltain osin tv-sarjasta. Siinä mielessä voi sanoa, että on jopa hyvä, kun kirjailija tappaa hahmojaan varsin tiuhaa tahtia. Tässä sarjakuvan toisessa osassa on ennen muuta kyse siitä, miten sekalainen joukko erilaisia ihmisiä kykenee ryhmänä tulemaan toimeen keskenään, luottamaan toisiinsa ja hiljalleen asuttamaan vankilan. Päivien ja viikkojen edetessä käy ilmi, että suurin vaara ei enää olekaan vaeltavat zombit, vaan kokonainen uusi maailmanjärjestys ja se, mitä se tekee ihmiselle.


Helmet-lukuhaaste 2017: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

Emily Carroll: Through the Woods


Emily Carroll: Through the Woods
Kustantaja: Margaret K. McElderry, 2014
Sivumäärä: 224

Emily Carrollin Through the Woods on kauhuromanttisia elementtejä sisältävä sarjakuvaromaani, jossa kerrotaan viisi eripituista, itsenäistä ja varsin kauhistuttavaa tarinaa. Näistä sarjakuvanovelleista löytyy monenlaisia pelottavia asioita ja teemoja: niin hirviöitä kuin tuntemattomia pahoja voimia.  Kannesta voi jo päätellä sarjakuvan piirrostyyliä ja väritystä, joka on melko synkkää ja nojaa vahvoihin väreihin ja kontrasteihin.

Kirjan ensimmäisessä varsinaisessa tarinassa Our Neighbor's Housessa luodaan hyytävä tunnelma nopeasti. Kolmen tytön isä on lähtenyt metsästämään ja käskenyt tyttöjä pakenemaan naapuritaloon, ellei hän palaisi kolmen päivän kuluttua. A Lady's Hands Are Cold -tarinassa siirrytään piirrostyylin avulla nopeasti tunnelmasta toiseen, kun nuori kartanonherralle morsiameksi määrätty tyttö kuulee öisin surumielistä laulua uuden kotinsa seinien uumenista. Juuri tämän tarinan sinisävyinen kuvitus on väreiltään erityisen paljon mieleeni. His Face All Red kertoo pedosta, joka piinaa pientä kylää vieden sen karjaa ja My Friend Janna taas kertoo tytöstä, joka puhuu kuolleiden kanssa. The Nesting Placessa pääosassa on Mabel, joka lähtee jokseenkin vastentahtoisesti viettämään lomaa veljensä ja tämän vaimon luokse. Häntä varoitetaan eksymästä läheiseen metsään, sillä sinne on ennenkin eksynyt lapsia. 


Tarinoiden loppu jää aina enemmän tai vähemmän avonaiseksi, mikä lukiessa vähän häiritsi itseäni, mutta toisaalta se jättää myös lukijan mielikuvitukselle tilaa. Kaikki tarinat ovat taidokkaalla tavalla erilaisia, mutta kuitenkin hyvin samojen kansien väliin sopivia. Through the Woodsin sarjakuvanovelleissa on samanlaista henkeä kuin sellaisissa kauhutarinoissa, joita joskus  kertoili kavereiden kanssa pimeinä syysiltoina. Näissä kertomuksissa kauhu on kuin suusta suuhun kulkeva loru tai pelottava hirviö, joka ei katoa ja jota ei voi paeta. Se on hirviö, jonka näkee ehkä vain kerran, muka joka legendan tavoin jatkaa aina kulkuaan.


Helmet-lukuhaaste 2017: Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi

Hyvää marraskuuta! Blogin halloween-teemaviikko jatkuu ja tänään on vuorossa Jari Järvelän dekkari Se ken tulee viimeiseksi, jonka luin lokakuun superlukumaraton-päivänä. Tällä viikolla on luvassa vielä lyhyet arviot kahdesta Halloween-haasteeseen lukemastani sarjakuvaromaanista sekä haasteen koonti, jonka yhteydessä pohdin samalla vähän myös loppuvuoden lukusuunnitelmia.


He silmäilivät toisiaan yli rätisevän nuotion. Siihen oli kerätty lähistöltä löytyneitä risuja, ne paloivat nopeasti, paukahdellen kuin ohuita luita olisi raksahdellut poikki. Heitä oli kymmenen. Viisi naista ja viisi miestä. He olivat matkustaneet koko päivän junassa, joka oli kallistellut kapeilla raiteilla, kaarteessa vaunujen puuseinät natisivat ja matkustajien päät raapivat hattuhyllyjen naruverkkoa. Iltahämärässä he olivat jääneet pois pienellä seisakkeella, josta bussi oli kuljettanut heidät mutkittelevaa tietä ylös pienen kylän laitamille. Kylä oli Calenzana. Nyt he istuivat keskellä pientä hiekkakenttää, kentän laidalla oli kymmenen samanlaista yhden hengen telttaa, jotkin teltoista enemmän vinossa kuin toiset.

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi
Kustantaja: Tammi (2017)
Sivumäärä: 270

Lähtöasetelmaltaan Se ken tulee viimeiseksi kiinnosti minua suuresti. Viisi miestä ja viisi naista ovat saapuneet Korsikalle, herra Pohjoiseksi -nimetyn peliyhtiömiljonäärin järjestämään kilpailuun. Tarkoituksena on taivaltaa hyvin haastava GR20-vaellusreitti kokonaisuudessaan, kuten herra Pohjoinenkin on tehnyt. Keskimäärin vain yksi kymmenestä vaeltajasta pääsee reitin loppuun asti. Ryhmän jäseniä odottaisi vaelluksen lopussa palkinto: miljoona euroa, jonka he saisivat jakaa maaliin asti päässeiden kilpailijoiden kesken. Edellytyksenä on, että he suorittavat reitin annetussa määräajassa (13 päivää) ja annettujen ohjeiden mukaisesti. Sääntönä on muun muassa se, että jokaisen osallistujan on vuorollaan kannettava mukanaan kenttäradiota, johon saattaa milloin vain tulla viestejä, joihin kilpailijoiden on vastattava.

Sanomattakin on selvää, että kilpailijoiden taivallus ei suju ongelmitta, vaan matkan edetessä alkaa sattua outoja tapaturmia ja onnettomuuksia, joiden johdosta kymmenen hengen joukko pienenee yksi kerrallaan... Korsikan vaellusreitti kulkee piikkipuskien läpi, ylös jyrkkiä vuorenrinteitä, kallioiden ja louhikoiden lomassa ja rosoisten harjanteiden lävitse. Mahtavat vaelluskuvaukset ja  tarinassa mainitut kylät, vuorenhuiput ja muut paikannimet saivat ainakin minut googlettelemaan, että millaisissa maisemissa Korsikalla oikein taivalletaankaan. Jopa pieni matkakuume saattoi herätä, vaikka minusta ei kyllä ikimaailmassa löydy rohkeutta ja taitoa lähteä tarpomaan Euroopan haastavinta vuorivaellusta. Toisaalta, olivathan kirjailija ja hänen poikansakin täysin amatöörivaeltajia lähtiessään itse taivaltamaan 180-kilometristä reittiä etappi etapilta läpi.

Jotkut kirjan tapahtumista tuntuvat ehkä vähän kiirehdityiltä ja toisinaan mietin, että toimisivatko ihmiset todellisuudessa muka niin kuin kirjan henkilöt toimivat. Tälläisiä ei ehkä liikaa kannattaisi viihteellisen kirjan tai esimerkiksi elokuvan parissa miettiä, mutta välillä sellaiset seikat häiritsevät. Jos vertaan kirjaa juuri ennen lukemaani Risteilyyn, ei henkilöhahmoihin syntynyt samantyylistä kiintymystä. Mietin aluksi, olisiko lisäsivut auttaneet tähän, sillä Risteilyssä on yli 500 sivua ja Se ken tulee viimeiseksi on alle 300-sivuinen. Tarinan edetessä kilpailijoihin tutustutaan hieman paremmin. Heidän taustojaan avataan enemmän, samoin kuin heidän motiivejaan osallistua miljoonajahtiin ja heidän mahdollisia suunnitelmiaan voiton varalle. Lukijan mielessä pyörii vähän väliä, että kuka näistä jäljellä olevista kisaajista voisi olla murhaaja ja vähän väliä ehdokas myös vaihtuu. Ajattelin lukiessani silti, että tässä kirjassa ei ole kyse yksittäisistä henkilöhahmoista, vaikka joukkoon varsin kiintoisia ja mieleenjääviä persoonia mahtuukin, vaan enemmänkin GR20:sta ja herra Pohjoisen "luusereiksi" nimeämilleen henkilöille asettamasta miljoonajahdista.

Loppuratkaisu ei ollut mielestäni erityisen yllättävä, mutta ei toisaalta erityisen häiritseväkään. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että vaikkei Se ken tulee viimeiseksi herätä minussa kovin syvällisiä ajatuksia, se on viihdyttävä dekkari, jonka luin mielelläni osana lukumaratonia ja Halloween-haastetta.


Helmet-lukuhaaste 2017: Kirjassa liikutaan luonnossa

Mats Strandberg: Risteily

Aika käydä läpi Halloween-haasteeseen lukemiani kirjoja! Huomenna on viimeinen päivä lokakuuta, mikä tarkoittaa myös sitä, että tämä kuukauden kestänyt haaste tulee päätökseensä. Luin vielä eilen yhden haasteeseen valitsemani kirjan loppuun, mutta näinä kahtena viimeisenä päivänä en viitsi enää aloittaa mitään uutta. Kirjoitan myöhemmin tällä viikolla vielä koosteen haasteesta, mutta tässä postauksessa käyn läpi ensimmäisen haasteen aikana lukemani kirjaan, eli Mats Strandbergin Risteilyn, herättämiä ajatuksia.


Lähtöön on melkein tunti. Hän voisi vielä muuttaa mielensä. Hän voisi ottaa laukkunsa, vetää sen perässään koko matkan terminaalin läpi ja takaisin satamalaituria pitkin, laskeutua metroon, ajaa Centraleniin, matkustaa kotiin Enköpingiin. Hän voisi yrittää unohtaa koko idioottimaisen idean. Ehkä hän voisi joskus jopa nauraa eilisillalle, jolloin istui keittiössään eivätkä radion äänet pystyneet peittämään seinäkellon tikitystä. Hän oli juonut lasillisen riojaa liikaa ja totesi saaneensa tarpeekseen. Hän joi lasillisen lisää ja päätti tehdä asialle jotain. Tarttua hetkeen. Heittäytyä seikkailuun.

Mats Strandberg: Risteily
Alkuteos: Färjan (2015)
Suomentaja: Stella Vuoma
Kustantaja: Like (2016)
Sivumäärä: 517

Eletään marraskuun alkua ja joukko ihmisiä nousee Tukholmassa Baltic Charisma -risteilyalukseen, jonka suuntana on Turku. Syysloma-aika on jo ohi, joten laivalla on huomattavasti vähemmän juhlijoita ja lomalaisia kuin aikaisempina viikkoina, mutta se ei arjestaan irtiottoa kaipaavia matkustajia haittaa. Joukossa on muun muassa Marianne, eläkkeellä oleva osastonsihteeri, Dan Appelgren, entinen Melodifestivalen-tähti, joka on juuttunut urallaan laivan karaokeisännäksi ja Albin, kuudesluokkalainen poika, joka on lähtenyt laivalle vanhempiensa, serkkunsa Lon ja tämän äidin kanssa. Matkustajien joukossa laivaan nousee myös äiti ja poika, jotka voisivat olla kuin kuka tahansa muu matkustaja, mutta joissa kuitenkin on jotain selittämätöntä, jotain outoa ja uhkaavaa.

Kirja on jaettu lukuihin henkilöhahmojen mukaan ja aluksi henkilöiden runsas määrä vähän säikäytti, mutta lukiessa ei kuitenkaan tuntunut siltä, että hahmoja olisi liikaa. Strandbergilla on taito saada lukija myötäelämään henkilöidensä elämää, kiinnostumaan heidän valinnoistaan ja asettumaan heidän puolelleen (ja myös heitä vastaan!). Henkilöhahmot ovat tavanomaisen inhimillisiä ongelmineen, murheineen ja toiveineen, sellaisia kuin Ruotsin-laivan (tai tässä tapauksessa Suomen-laivan) matkustajien tietääkin olevan ja heidän taustojansa avataan sopivan runsaasti, mikä luo hyvän pohjan tarinalle.

Pidin siitä, miten hahmojen kokemukset alusta saakka kietoutuivat toisiinsa, ensiksi vain ohimennen sivusilmäilyillä lähtöterminaalissa tai hyttikäytävillä, mutta lopulta kokonaisvaltaisesti, kuten voikin olettaa. Plussaa myös siitä, miten keskeisten henkilöhahmojen joukkoon valittujen laivan työntekijöiden kautta avataan myös tavallisille matkustajille jokseenkin näkymättömiä risteilyaluksen puolia. Sellaisia asioita ja työskentelyn piirteitä, jotka kuuluvat laivan henkilökunnan arkeen. 

Miinusta sen sijaan tulee käännöksen pilkkuvirheistä, joita tuntui olevan paikoitellen hyvinkin runsaasti. Onneksi tälläisen asian pystyy lukiessaan melko hyvin ohittamaan. Kokonaisuudessaan Risteily on loistavaa kauhukirjallisuutta, Strandbergin kirjoitustyyli on vetävää ja sujuvaa. Tapahtumapaikkana risteilyalus on kerrassaan hyytävä: eristyksissä keskellä merta, kun kauhu leviää pitkillä käytävillä, yökerhon tanssilattialla ja suljettujen hytinovien takana... Tämä on kirja, jonka parissa nukkumaanmeno vierähtää helposti tunneilla eteenpäin. 


Helmet-lukuhaaste 2017: Yhdenpäivänromaani

Superlukumaraton: lokakuu

On taas lukumaratonin aika! Hogwarts Library -blogin Lotta emännöi tätä syksyn toista superlukumaratonia, jonka virallinen päivä on huomenna sunnuntaina 22.10. Vielä ehtii siis hypätä mukaan! 

Itse aloitan maratonin tänään illalla ja viime maratonpäivän tapaan tarkoitukseni on lueskella hyvin rennolla otteella, ilman sen suurempia sivutavotteita. Koska osallistun tässä kuussa Halloween-lukuhaasteeseen, menee tämä lukumaraton haastekirjojen parissa. Valitsin kirjapinostani mukaan kaksi sarjakuvaromaania: Emily Carrollin Through the Woodsin sekä Robert Kirkmanin The Walking Deadin Toisen kirjan. Näiden lisäksi ajattelin tarttua myös Jari Järvelän Se ken tulee viimeiseksi -jännitysromaaniin, jossa taivalletaan GR20-patikointireitillä. Tuttuun tapaan päivitän maratonin kulkua tähän postaukseen. 


Lauantai 21.10. kello 20.00
Iso kupillinen teetä on hautumassa ja suklaakeksit on kaivettu esille. Aloitan maratonini Through the Woodsin parissa. Toivottavasti on mukavan hyytäviä lukuhetkiä luvassa!

21.58
Sain juuri Through the Woodsin luettua, ja pidin kovasti! Sarjakuvanovelleissa oli hieno värimaailma ja juuri sellaista vanhahtavaa, kauhuromanttista tyyliä ja tunnelmaa, joka viehättävää minua. Seuraavaksi Se ken tulee viimeiseksi, joten luvassa on luultavammin aivan toisenlainen lukukokemus kuin näillä maratonin ensitunneilla.
Luettuja sivuja 224.

Sunnuntai 22.10. kello 1.13
Se ken tulee viimeiseksi on edennyt mukavaa vauhtia, eikä vielä kovin paljoa väsytäkään. Ajattelin, että nyt olisi kuitenkin hyvä pikkuhiljaa suunnata nukkumaan ja jatkaa maratoonaamista aamulla.
Luettuja sivuja 330.

11.31
Olen jatkanut lukemista nyt aamulla verkkaiseen tahtiin somen selailun ohella. Se ken tulee viimeiseksi on melkein puolivälissä, joten luultavasti saan sen hyvin luettua tässä päivän aikana.
Luettuja sivuja 357.

14.41
Pieni tietokonetauko tähän väliin! Käyn kurkkimassa, miten muiden maratoonailu on sujunut. Järvelän jännäriä on vielä muutama luku jäljellä, odotan mielenkiinnolla miten GR 20:n vaeltajille tulee lopulta käymään...
Luettuja sivuja 399.

18.11
Se ken tulee viimeiseksi luettu! Varsin viihdyttävä dekkari ja mainiosti juuri tälläiseen maratoonaamiseen sopiva kirja muutenkin. Nyt vatsani murisee sellaiseen malliin, että suuntaan ruoanlaittoon. Mietin vielä, aloitanko viimeisillä lukutunneilla Walking Deadin Toista kirjaa, vai lopetanko maratonin tällä kertaa hivenen aikaisemmin.
Luettuja sivuja 494.

20.14
Lukumaraton on minun osaltani nyt ohi. Ruoanlaitossa ja muussa vierähti aika sen verran nopsaan, etten enää jatkanut lukemista, vaan päädyin lopulta television ääreen.
Lopullinen maratonin sivusaldo siis 494.


Luetut kirjat:

Emily Carroll: Through the Woods (224 sivua)
Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi (270 sivua)

Yhteensä 494 luettua sivua.

Oli jälleen kerran mukava maraton! Olen tyytyväinen lukusaldooni ja siihen, että kummatkin lukemani kirjat sopivat hyvin rentoon maratoonailuun. Sarjakuvat ovat yleisestikin ottaen hyviä valintoja tälläisen luku-urakan keventäjiksi ja sopivan jännä dekkarikin eteni päivän mittaan ilman sen suurempia ponnisteluja.

Kiitos vielä Hogwarts Library -blogille tämänkertaisen maratonin emännöinnistä! Ensi kuun superlukumaratonpäivä on sunnuntai 26.11. ja siihen voi ilmottautua lähempänä kyseistä ajankohtaa Carry on reading -blogissa. Olen alustavasti suunnitellut, että lähtisin tuolloin lukemaan vain yhtä monisataasivuista kirjaa, mutta saa nähdä, muutanko vielä suunnitelmiani. Ainakin Brandon Sandersonin Viimeinen valtakunta odottelee lukemistaan kirjahyllyssä, joten se on hyvin vahva ehdokas seuraavalle maratonille!

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus


Spångan aseman radiomasto, lopputalvi 1995. Kohmeinen ja autio talvimaisema levittäytyy hänen ympärillään, kun hän kiipeää hyytävässä viimassa mastoa pitkin ylöspäin. Keho on vanha ja hauras, mutta sisimmässään hän on nuori ja voimainsa tunnossa.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
Alkuteos: Beckomberga. Ode till min familj (2014)
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: Tammi (2016)
Sivumäärä: 365

Herättelemme tänä syksynä pienellä porukalla henkiin Tampereen kahvilakerhon lukupiiriä ja ensimmäiseksi lukupiirikirjaksi äänestettiin Sara Stridsbergin isän ja tyttären suhdetta mielisairaalaympäristössä käsittelevä Niin raskas on rakkaus. Aiheensa ja takakansitekstinsä perusteella odotin luvassa olevan luultavimmin haikea, rankka ja koskettava lukukokemus, varsinkin kun teoksen kuvataan olevan osittain omaelämäkerrallinen. 

Jackie on 13-vuotias tyttö, jonka elämä pyörii suurelta osin Beckombergan mielisairaalan seinien sisällä sekä sen pihamaalla, sairaalasta on tullut kuin tytön toinen koti. Jackien isä Jim on halunnut aina vain kuolla ja on potilaana mielisairaalassa, ja vuosien ajan tyttö käy säännöllisesti tapaamassa isäänsä. Sairaala on toinen maailma, joka on välillä unenomainen ja hämmentävä, mutta kuitenkin asukkailleen täysin todellinen. Jackien vanhemmat ovat eronneet, mutta Jim on edelleen epätoivoisen rakastunut Jackien äitiin Loneen, joka on matkustanut ympäri maailmaa Jackien lapsuuden ajan ja sittemmin katoaa kirjoihin. Jackie kasvaa nuoruutensa muodostaen suhteita myös sairaalan henkilökuntaan ja muihin potilaisiin, erityisesti kiehtovaan ja häntä selkeästi vanhempaan Pauliin sekä viehättävään Sabinaan. 

Niin raskas on rakkaus on todella nopealukuista tekstiä. Luvut ovat lyhyitä, korkeintaan muutaman sivun mittaisia, joten kirjan lukeminen etenee vauhdilla, "jos nyt vielä yhden luvun luen" -periaatteella. Kirjan alku vaikutti mielestäni kiinnostavalta, tarina tuntui jollain lailla helposti ymmärrettävältä ja inhimilliseltä, mutta mitä pidemmälle sain kirjaa luettua sitä yhdentekevämmältä tarina alkoi minusta valitettavasti tuntua. Pitkin kirjaa minulla oli sellainen olo, että olenkohan ihan kärryillä, missä tässä nyt mennään. Kerronnan tajunnanvirtamainen rakenne, joka hyppelehtii takaumissa, ei mielestäni kanna koko kirjan läpi, vaan etäännyttää lukijaa entisestään. Tekstissä toistuvat luonto- ja säämetaforat  myös menevät välillä imelyyksiin ja runollinen kirjoitustyyli ei aivan toimi siinä merkityksessä kuin sen ehkä toivoisi toimivan.

En harmikseni kokenut lukiessani syvällistä yhteyttä henkilöhahmoihin ja heidän kohtaloihinsa. Jäin kaipaamaan sitä, että asioita avattaisiin enemmän, käytäisiin tarkemmin läpi esimerkiksi Jackien suhdetta äitiinsä tai Jimin suhdetta äitiinsä Vitaan. Kokoonnuimme keskustelemaan lukupiirin kanssa kirjasta pari viikkoa sen jälkeen kun olin saanut sen luettua ja huomasin silloin, että olin jo melko lailla kokonaan ehtinyt unohtaa kirjan hahmot. Nyt kun mietin kirjaa vielä siitä käydyn lukupiiripohdiskelun jälkeen, koen edelleen olevani hieman hämmentynyt siitä.

Kirjan välityksellä otetaan selkeästi kantaa hyvinvointiyhteiskunnan rakenteisiin, siihen mitä laitoshoito on joskus ollut, mitä siellä oleminen on merkinnyt ihmisille, ja mihin suuntaan hoito kenties sen jälkeen on ollut menossa. Beckombergan sairaala oli toiminassa vuoteen 1995 asti. Turhauduin lukiessani, sillä toivoin kirjan tuntuvan merkityksellisemmältä, sillä sen aihe on niin tärkeä. Vaikka olen tässä kritisoinut kirjasta monia asioita, en voi sanoa sen olevan silti missään nimessä huono. Päin vastoin, kyllä minä siitä pidin. Olin vain alkuoletuksieni perusteella pettynyt ja olisin kaivannut lyyrisen tyylin rinnalle jotain muuta, jotta tarina olisi tuntonut uskottavammalta. Kaikkea ei olisi tarvinnut jättää vain symboliikan ja lukijan tulkinnan varaan.


Helmet-lukuhaaste 2017: Käännöskirja