Syksyn 2018 kiinnostavimmat uutuuskirjat

Kustantamoiden syyskatalogit tuntuivat ilmestyvän tänä vuonna jo todella aikaisin ja kevään ja alkukesän mittaan olen niitä hiljakseen selaillutkin. Nyt kun kesätöideni puolesta olen myös päässyt tutkimaan syksyn uutuuskirjoja, päätin viimein ottaa katalogit vähän tarkempaan syyniin ja poimia niistä itseäni eniten kiinnostavat julkaisut! 


Kotimainen kaunokirjallisuus



Krista Launonen: Ofelian suru, Avain, julkaistaan lokakuussa
Launonen törmäsi sattumalta Everett Millais'n maalaukseen Ofelia, jonka taustojen selvittämiseen hänen oma henkilökohtainen suruprosessinsa kietoutuu.

Risto Isomäki: Viiden meren kansa, Into, julkaistaan syyskuussa
Ensimmäiset asukkaat saapuivat Suomeen 11000 vuotta sitten. Arkeologian, geenitutkimusten ja vertailevan kielitieteen avulla on onnistuttu paljastamaan esihistoriastamme lisää tarinoita, joita episodiromaani Viiden meren kansa kertoo.

Minna Rytisalo: Rouva C, Gummerus, julkaistaan syyskuussa
Rouva C. eli Minna Canth on kuusilapsisen perheen äiti ja opettajan vaimo, jonka sisällä myrskyää. Rakkaustarina ja ystävyyden kuvaus sekä kannanotto tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta.



Erika VikNefrin tytär, Gummerus, julkaistaan lokakuussa
Kaksosauringot-fantasiatrilogian viimeinen osa. Minulla on vielä sarjan toinen osa, Seleesian näkijä, keskeneräisenä lukupinossa, joten pitääpä lukea se loppuun ennen syksyä!

Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär, Johnny Kniga, julkaistaan elokuussa
Manga on noidan tytär ja pakenee syytöksiä, joita kyläläiset ovat häneen kohdistaneet. Noitavainoista kertova historiallinen romaani, joka perustuu islantilaiseen tositapaukseen.

Petja Lähde: Ilon kaava, Karisto, julkaistaan syyskuussa
Hyvänmielenromaani kaksosista, joiden elämä on kulkenut erilaisia teitä: toisen sairaalassa ja toisen oravanpyörässä juoksiessa. Junamatkalla Helsingistä pohjoiseen käydään läpi vakavia aiheita, mutta kepeällä otteella.

Ina Westman: Henkien saari, Kosmos, julkaistaan elokuussa
Emman, Joelin ja heidän tyttärensä Fannin kesäisen saaristoelämän hetket muovautuvat vaikuttavaksi parisuhteen ja vieraantumisen kuvaukseksi.


Taina Latvala: Venetsialaiset, Otava, julkaistaan elokuussa
Kolme sisarta viettää kesän viimeistä päivää järvenrantamökillä, jossa kesäyö kuitenkin kätkee salaisuuksia ja sisaret eivät olekaan aivan sitä, mitä ovat toisistaan kuvitelleet.

Aki Ollikainen: Pastoraali, Siltala, julkaistaan elokuussa
Maaginen maalaisidylli ja kesäyön unelmat, joiden kääntöpuolena on aamulla valkeneva synkkyys ja kuolema. Pidin suuresti Nälkävuodesta ja vaikka Ollikaisen toinen romaani, Musta satu, oli itselleni pettymys, täytyy Pastoraali lisätä ehdottomasti listalle.

Sabine Forsblom: Betinka (Betinkan), S&S, julkaistaan syyskuussa
Kielellisesti vahva romaani 70-luvun lopun pikkukaupungissa asuvasta teinitytöstä.

Mia Franck: Pommipuutarha (Bomträdgården), Teos, julkaistaan syyskuussa
Kahdeksanvuotias Lissu lähetetään sotalapsena Töölöstä Ruotsiin. Pommipuutarha kuvaa sodan sävyttämää lapsen kaipausta ja sidoksia eri maiden välillä.


Tommi Kinnunen: Pintti, WSOY, julkaistaan elokuussa
Luin juuri tovi sitten viimein Neljäntienristeyksen ja ihastuin siihen suuresti. Lopotti odottaisi myös hyllyssäni ja Kinnusen uutuus pitää myös ehdottomasti lisätä syksyn listalle! Pintti kuvaa ihmisten kohtaloita ja heidän keskinäisiä suhteitaan lasitehtaan ympäristössä.


Ulkomainen kaunokirjallisuus



Moshin Hamid: Exit west, Otava (julkaistaan syyskuussa)
Nadja ja Saeed ovat nuoret rakastavaiset, joilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin vaarallisesti ja kalliilla hinnalla paeta sisällissotaan ajautuvasta kotimaastaan.

Māra Zālīte: Viisi sormea (Pieci pirksti), Arktinen Banaani (julkaistaan elokuussa)
Omaelämäkerrallinen romaani kuvaa Siperiaan kyyditetyn perheen kotiinpaluuta Latviaan vuonna 1956. Maalaiskylän elämää ja sen sosiaalisia valtasuhteita tarkastellaan uteliaan viisivuotiaan lapsen silmin.

Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Woman), Aula & Co, julkaistaan elokuussa
Pidin Siivoojan käsikirjasta, joten odotan mielenkiinnolla myös tätä kokoelman toista osaa ja Lucia Berlinin teräviä kuvauksia elämästä.


Jelena  Tšižova: Naisten aika, Into, julkaistaan elokuussa
Venäläinen kirjallisuus kiinnostaa minua, joten venäläisten naisten kokemuksia ja salaista vastarintaa kuvaava teos täytyy laittaa muistiin.

Yoko Tawada: Muistelmat lumessa (Etüden im Schnee), Fabriikki Kustannus 
Kolme jääkarhua (isoäiti, äiti ja poika), jotka ovat kuuluisia sirkusesiintyjiä ja kirjoittajia itä-Saksassa, kertovat jokainen tarinansa.

Britt Karin Larsen: Finnskogen, elämän kehto, Minerva, julkaistaan syyskuussa
1800-luvun puolivälin metsäsuomalaisista kertovan historiallinen romaanisarjan avausosa.


Tietokirjat


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin, Otava, julkaistaan syyskuussa
Rakastin Kankimäen esikoisteosta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, joten odotan malttamattomana tätä kirjailijan toista teosta, jossa kuljetaan 1800-luvun naistutkimusmatkailijoiden ja taiteilijoiden jäljillä.

Monica Kristensen: Amundsenin viimeinen matka (Amundens siste reise), Like, julkaistaan lokakuussa
Vuonna 1928 Roald Amundsen osallistui pelastusoperaatioon, jonka tavoitteena oli löytää onnettomuuteen joutuneen ilmalaiva Italian miehistö Huippuvuorilta. Amundsenin pelastuslentokone katosi jäljettömiin ja katoaminen on jäänyt arvoitukseksi näihin päiviin asti.


Lasten- ja nuortenkirjallisuus



Elina Pitkäkangas: Ruska, Myllylahti, julkaistaan lokakuussa
Urbaania fantasiaa ja synkeää ihmissusiromantiikkaa sekoittavan Kuura-trilogian viimeinen osa!

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.)Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) : Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan, Into, julkaistaan syyskuussa
Satumuotoon kirjoitettuja tarinoita suomalaista naisista, jotka ovat kulkeneet omia polkujaan. Kirja keräsi keräsi joukkorahoituksella yli 20000 euroa ja sen inspiraationa on ollut Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille

S&S:ltä ilmestyy elokuussa kaksi niin ikään naisesikuvia käsittelevää teosta: nuorille suunnattu Elina Tuomen tietokirja Itsenäisiä naisia : 70 suomalaista esikuvaa ja Iida ja Riikka Salmisen lapsille suunnattu satumuotoisia tositarinoita sisältävä Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa.

Maria Turtschaninoff: Maresin voima, Tammi, julkaistaan syyskuussa
Punaisen luostarin kronikat -fantasiasarjan kolmas osa, joka vie Maresin luostariympäristöstä kotikylänsä lumisiin metsiin.


Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot!, Tammi, julkaistaan heinäkuussa
Nuorten elämää kuvaava kertomuskokoelma, jonka tarinat peilaavat toisiaan mielenkiintoisella tavalla ja sisältävät niin kauhua kuin romantiikkaakin.

Essi Ihonen: Ainoa taivas, WSOY, julkaistaan elokuussa
Esikoisromaani, joka kertoo uskonyhteisöstä irti pyristelevän teinitytön kasvutarinan.

Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee (One of Us Is Lying), WSOY, julkaistaan syyskuussa
Esikoistrillerissä viisi nuorta jää jälki-istuntoon, mutta vain neljä heistä selviää hengissä.


Sarjakuvat

Lauri Ahtinen: Elias, S&S, julkaistaan elokuussa
Sarjakuvaromaani kertoo yksin Suomeen saapuneesta ja turvapaikkaa odottavasta pojasta ja sitä varten on haastateltu sekä turvapaikanhakijoita että asiantuntijoita.

Kati Rapia ja Juha Hurme: Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki - Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijän elämä ja seikkailut, Teos, julkaistaan syyskuussa
Road trip -sarjakuvaromaani Sigfrid Aronius Forsiuksesta (s. 1560), joka ei työskennellyt ainoastaan tähtitieteilijänä vaan muun muassa myös tutkimusmatkailijana, kartoittajana ja unitulkkina.

Sarah Crossan: Yksi


 Tässä
                    me olemme

Ja olemme elossa.

Eikö se ole ihmeellistä?

Että onnistumme
ylipäätään
olemaan.


Sarah Crossan: Yksi (One, 2015)
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Kustantaja: S&S (2018)
Sivumäärä: 439
Arvio: JJJJ

Sarah Crossanin Yksi on runomuotoon aseteltu nuortenkirja siamilaisista kaksosista, Gracesta ja Tippistä. Sisarukset ovat lantiosta kiinni toisissaan ja heillä on kaksi päätä, kaksi sydäntä ja kaksi jalkaa, he ovat tyyppiä ischiopagus tripus. Joidenkin mielestä toisessa kiinni eläminen kuulostaisi varmaan vankilatuomiolta, mutta Gracen mielestä heidän asiansa eivät ole yhtään hullummin, sillä näin on aina ollut ja muusta he eivät tiedä. Vaikka tytöt elävät elämäänsä yhdessä, he toivovat silti, että heidät nähtäisiin yksilöinä, kuten muutkin ihmiset. Sisarukset ovat 16,5-vuotisen elämänsä ajan käyneet kotikoulua, mutta nyt perheen taloudellinen tilanne on käynyt sen verran huonoksi, että tytöillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin siirtyä tavalliseen lukioon muiden samanikäisten nuorten kanssa.

Minä?
Minä inhoan silmiä.
Silmiä,
    silmiä,
        silmiä
            kaikkialla,
ja sitä että olen luultavasti
jonkun ihmisen painajainen.

Kirja etenee kronologisesti lähtien liikkeelle elokuusta ja päättyen seuraavan vuoden maaliskuuhun. Tarinaa kerrotaan Gracen näkökulmasta, mikä on toimiva ja ymmärrettävä ratkaisu, vaikka paikoitellen olisin kaivannut myös persoonaltaan hyvin erilaisen Tippin ajatusten kuulemista. Tippin ja Gracen lisäksi mukana on useita sivuhenkilöitä: muun muassa heidän vanhempansa ja suorasanainen mumminsa sekä heidän balettia harrastava nuorempi siskonsa Nicola, jota tytöt kutsuvat Lohikäärmeeksi. Uudessa koulussa tytöt tutustuvat pinkkitukkaiseen Yasmeeniin ja tämän ystävään Joniin, jolla on kädet täynnä pieniä tähtitatuointeja. Pidän siitä, miten muut hahmot on esillä tarinassa ja miten heidän ongelmiaan, pelkojaan ja heikkouksiaan nostetaan myös hienovaraisesti esille.

Meillä on serkkuja
jotka sietävät meitä
ja sisko jonka kanssa me joskus hengaamme.

Mutta ystäviä?

Mistä me olisimme niitä löytäneet?

En ole koskaan ennen lukenut siamilaisista kaksosista kertovaa kirjaa, eikä aihe ollut minulle muutenkaan entuudestaan kovin tuttu. Olin lukenut kirjasta joitakin kehuvia arvioita ja se kiinnitti heti huomioni,  kun viime vuoden lopulla selailin kustantamoiden kevätjulkaisuja, mutta olin silti hieman varuillani. Pelkäsin, että kirja saattaisi harvinaisen aiheensa ja poikkeavan muotonsa vuoksi sortua erikoisuudentavoitteluun ja kompastua siihen. Näin ei onneksi käynyt, vaan Crossan on onnistunut aiheen käsittelyssä ja tyylissään varsin hienosti!

Vaikka Yksi on kirja, jonka pääosassa on siamilaiset kaksoset ja heidän kokemansa erilaisuus, sen tärkeimpiä teemoja on kuitenkin sisarusrakkaus ja tämän ohella tietysti myös ystävyyteen, aikuistumiseen ja rakkauteen liittyvät kysymykset. Lisäksi se käsittelee sivumennen myös muita suuria ja tärkeitä teemoja, kuten työttömyyttä ja syömishäiriötä.

Tippi kuorsaa
vieressäni
ja tuuli viuhuu ja viheltää ulkona,
ja minä haluaisin nousta katsomaan mitä tapahtuu,
mutta en uskalla herättää häntä,
hän alkaisi vain rähistä
ja valittaa ettei saa enää unta.

Niinpä makaan hiljaa
ja kuuntelen
ja yritän kuvitella
hurrikaania
ja millaista olisi
nousta ja katsoa
ulos ikkunasta
aivan
yksin.

Pidin suuresti kirjan säemuotoisesta rakenteesta, jopa enemmän kuin aluksi ajattelin. Runomuotoisuus tuo lukijan nähtäville kaiken oleellisen, mutta ei yhtään liikaa. Kerrontatapa toimi mielestäni todella hyvin, vaikka paikoitellen olisin kaivannut kieleen hieman lisää lyyrisyyttä.
Pieni alavireisyys kulkee läpi koko kirjan, kyyneliltäkään en lukiessani välttynyt. Tästä huolimatta kirjassa ei sorruta sentimentaaliseen märehtimiseen. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta ja sen tyyli kantoi erinomaisen hyvin alusta loppuun, eikä sekään oikeastaan häirinnyt, että loppuratkaisu oli aavistettavissa. Kokonaisuudessaan Yksi on koskettava ja kaunis kirja, joka herättää kiinnostuksen tarttua toistekin proosarunon muotoon kirjoitettuun teokseen.


Helmet-haaste 2018: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Yksi muissa blogeissa: Expelliarmus, Kirjojen keskellä, Sivutiellä, Bibbidi, Bobbidi Book, Tylypahkan Kirjasto, Lukeva peikko

Kristina Ohlsson: Lasilapset


Kristina Ohlsson: Lasilapset (Lasilapset #1)
Alkuteos: Glasbarnen (2013)
Suomentaja: Pekka Marjamäki
Kustantaja: WSOY, 2018
Äänikirjan kesto: 3 h 57 min
Äänikirjan lukija: Anni Kajos
Arvosana: JJJ

Maaliskuun lopulla sähköpostiini tupsahti Bookbeatilta tarjous, jolla sai palvelun kuukauden ajaksi yhdellä eurolla. Pitihän siihen tarttua, vaikka kirjaston lainojakin on tällä hetkellä aivan riittävästi odottamassa lukuvuoroaan. Halusin ensimmäiseksi kuunnella jotakin kevään uutuuslistoilta löytynyttä äänikirjaa ja bongasinkin sieltä Kristina Ohlssonin Lasilapset, joka on dekkarikirjailijana tunnetun Ohlssonin ensimmäinen lapsille suunnattu kirja. Lasilapset on Ohlssonin koululaisikäisille suunnatun jännitystrilogian esimmäinen osa ja se voitti Ruotsin parhaan lastenkirjan palkinnon vuonna 2013.

12-vuotiaan Billien isä on kuollut ja hänen äitinsä haluaa muuttaa pois heidän kotikaupungistaan Kristianstadista. He käyvät katsomassa läheisessä Åhusin taajamassa sijaitsevaa melkein 100-vuotiasta sinistä puutaloa ja vastoin Billien tahtoa muuttavatkin tähän taloon. Billie ei pidä uudesta kodista, sillä siellä on outo haju, se on täynnä pölyä ja siellä on vaikea hengittää. Talossa on myös kylmä ja sen lattiat natisevat ikävästi. Billien äiti haluaa uuden alun uudessa kodissa, mutta Billie ei ymmärrä, miten mikään voisi tuntua uudelta niin vanhassa talossa. Talossa näyttää siltä kuin edelliset asukkaat olisivat vain kesken toimiensa häipyneet pois ja jättäneet huonekalunsa ja tavaransa niille sijoilleen, kun ne sattuivat jäämään.

Pian muuton jälkeen Billie huomaa pölyisen pöydän pinnalle ilmestyneen pienen lapsen käden jäljen ja hän alkaa tuntea olonsa entistä turvattomammaksi, aivan kuin kaikki ei olisi kohdallaan. Eräänä yönä kuulostaa aivan siltä kuin joku olisi koputtanut Billien sängyn yläpuolella olevaan ikkunaan. Kaiken lisäksi olohuoneen kattolamppu tuntuu välillä heiluvan karmivasti ilman mitään syytä. Koulukaverinsa Simonan sekä uuden ystävänsä Aladdinin kanssa Billie marssii kirjastoon ja ryhtyy selvittämään talon historiaa ja outojen tapahtumien taustoja. Kuka asunnossa on asunut aikaisemmin? Milloin ja miksi he ovat muuttaneet pois? Valheet ja vaitonaisuus tuntuavat verhoavan talon menneisyyttä.

Lasilasten juonenkulussa on joitakin ennalta-arvattavuuksia ja kertomuksen kieli tuntuu paikoitellen liiankin yksinkertaistetulta. Toki kyseessä on nimenomaan alakoululaisille suunnattu jännityskirja, mutta erityisesti jotkin luvun loppujen köykäiset cliffhangerit tökkäsivät kuuntelukokemustani. Jännärin tyyliin juoni kuitenkin etenee sujuvasti, se on toimiva ja hyvin rakennettu. Uskon, että tämä olisi ollut kirja, jonka olisin ahminut alakouluikäisenä ja pitänyt suuresti! Erityismaininta vielä lopuksi muuten kansikuvan tekijälle Sami Saramäelle, pidän paljon suomenkielisen kirjan kannen tunnelmasta. Kokonaisuudessaan jäin kaipaamaan kirjalta inan verran enemmän, mutta toimiva lastenjännäri Lasilapset siitä huolimatta on. Jään odottamaan jatkoa, jota onkin luvassa jo tänä kesänä, sillä sarjan toinen osa Hopeapoika ilmestyy heinäkuussa.


Helmet-lukuhaaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa


Sarjakuva-Finlandia 2018: Armo, Kuolema meidät erotti ja Flu 3 - Viimeiset aivastukset

Tampereen sarjakuvafestareita eli Tampere Kupliita vietettiin maaliskuun lopulla. Sarjakuvafestareiden yhteydessä julistetaan myös Sarjakuva-Finlandia-voittaja, jonka valitsijana toimi tänä vuonna avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja. 10 ehdokkaan joukosta Valtaoja nosti voittajaksi Kaisa ja Christoffer Lekan postikorttimuotoisen sarjakuvakirjan Imperfect.


Tavoitteeni oli jo kolmatta vuotta peräkkäin lukea ehdokkaina olevat sarjakuvakirjat. Viime vuonna pari jäi lukematta pitkien varausjonojen vuoksi ja tämän vuoden ehdokkaista niin ikään kaksi on minulta vielä lukematta. Toinen on Roope Erosen omakustanteena julkaistu Jaiksfukin, jota ei löytynyt kirjaston valikoimista ollenkaan ja toinen on voittajakirja Imperfect, jonka olen varannut, mutta joka ei ole vielä käsiini asti ennättänyt. Kymmenestä Finlandia-ehdokkaasta kahdeksan sain kuitenkin nopeasti luettavaksi ja ehdinkin melkein kaikki lukemaan ennen voittajan julistusta, joten tässä ensimmäinen kolmen sarjakuvakirjan erä: Emmi Valveen Armo, Harri Filpan Kuolema meidät erotti ja Antti Ollikaisen Flu 3 - Viimeiset aivastukset.


Emmi Valve: Armo
Kustantaja: Asema, 2017
Sivumäärä: 301
Arvio: JJJJ

Emmi Valveen Armo on omaelämäkerrallinen ja äärimmäisen rohkea sarjakuvaromaani ahdistuksesta ja masennuksesta, joka on vienyt tekijäänsä synkkyyden syövereihin jo lapsesta lähtien. Raadollinen sarjakuvaromaani avaa taiteilijan elämää niistä lapsuuden ahdistuskohtauksista alkaen keskittyen syvimpiin sairauden vuosiin ja päättyen onneksi toiveikkaisiin ajatuksiin.

Itsetuhoisuutta, kaltoinkohtelua, väkivaltaa, harhoja, mielisairaalan seiniä. Millaista on, kun ihmisten katseet ja kosketukset polttavat ihoa ja elämä on täyttä tuskaa? Millaista on, kun tuntuu ettei ole ihmisenä yhtään mitään eikä kukaan edes voi rakastaa? Armo käy aluksi läpi tekijänsä nuoruuden kokemuksia,  joita seuraa muun muassa pakonomainen asioiden listailu ja yritys pitää listojen avulla elämä järjestyksessä, vaikka kaikki hajoaakin hallitsemattomaksi tomuksi.

Sarjakuva tuo esille, miten Emmi on hakenut myös apua masennukseensa: terapia on jatkunut jo vuosia ja vaihtuvien lääkärien myötä vaihtuvat aina myös lääkkeet. Terapeutin vastaanotolla Emmi tuntee, että ei voi sotkea tämän siistiä huonetta sairaudellaan. Kotona seuraa pakkoajatukset, jotka käskevät vahingoittamaan itseä ja jotka muuttuvat hirvittäviksi harhoiksi. Lopulta edessä on sairaalajakso, joka tarkoittaa sitä, että on viimein mahdollisuus levätä. Kaikessa synkkyydessään sarjakuva on lukijalle paikoin hyvin ahdistava, mutta niin sen mielestäni kuuluukin olla. Toisaalta tarinaa siivittää myös lakoninen huumori ja itseironiset kommentit omasta tilanteesta. Onneksi on myös toivoa. Sarjakuvan loppua kohden pehmeämmät värit ja valo valtaavat yhä enemmän alaa. Ahdistus alkaa hälvetä ja pimeys poistua.

Piirrostyyliltään Armo on vaikuttavan realistinen, paikoin jopa vangitseva. Jo pelkästään kirjan kansi vetää huomion puoleensa. Värit ovat voimakkaita ja niitä käytetään tehokkaasti apuna tapahtumien ja tunteiden ilmaisemisessa. Välillä värit leviävät ja valuvat kuin mustetahrat tai öljyläikät. Tai kuin sisälmykset sängylle. Armo on lyhyesti sanottuna äärimmäisen tärkeä kirja. Emmi Valve on todella vuodattanut itsestään paperille kaikkein synkimmät ja hirvittävimmät kokemuksensa ja tunteensa ja lopputulos on hätkähdyttävä.


Helmet-lukuhaaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani

Muissa blogeissa: Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Sivutiellä ja Lukupino



Harri Filppa: Kuolema meidät erotti
Kustantaja: POKUTO - Pohjoinen kustannustoiminta, 2017
Sivumäärä: 120
Arvio: JJJ

Harri Filpan Kuolema meidät erotti kertoo todellisiin tapahtumiin perustuvan, mutta myös fiktiivisiä näkökulmia sisältävän tarinan nuoresta leskimiehestä. Sarjakuvaromaani käsittelee kaikkea sitä, mitä puolison yllättävä kuolema tuo eteen, millaisia ajatuksia ja tunteita suruprosessin aikana tulee käytyä läpi ja miten ylipäätään eläminen traumaattisen kokemuksen jälkeen voi hetki kerrallaan jatkua.

Kirjan pohjana on toiminut tekijän surutyönsä aikana piirtämät sarjakuvat ja muut piirrokset sekä hänen kirjoittamansa tekstit. Aika ja tapahtumien paikat vaihtelevat samalla tavoin kuin niiden voisi kuvitella vaihtelevan ja hyppivän myös trauman kohdanneen henkilön mielessä. Tarinassa on mukana terassin remontointia, töissä käymistä, lähibaarin tiskillä istumista ja eri ihmisten kohtaamista,  kuoleman jälkeisten käytännön asioiden järjestämistä, alkoholin kulutusta ja yksinäisiä koti-iltoja. Läheisen kuolemansyyn epävarmuus aiheuttaa ahdistusta ja syyllisyydentunteita, selityksen kaipuu on suurta. Onneksi päähenkilön ympärillä on kuitenkin läheisiä, jotka osaltaan auttavat kannattelemaan raskaiden vaiheiden lävitse. Erilaisten tunteiden kirjo vihasta iloon seuraavat sivulta toiselle. Surutyössä kuljetaan kaikkien niiden läpi kohti hetki hetkeltä hivenen keveämpiä päiviä.

Sarjakuva on väritykseltään mustavalkoinen. Piirrostyyli sopii mielestäni hyvin aiheeseen, sillä realistisemmalla tyylillä suru ja ahdistuksen tunne olisivat voineet viedä tehoa itse sarjakuvan sisällöltä. Läheisen ihmisen menetykseen kuuluva surutyö, sen eri vaiheet ja niiden ilmentyminen ovat asioita, joita ei voi kokematta käsittää, mutta tämänkaltainen teos voi kuitenkin auttaa ymmärtämään. Takakansitekstinsä mukaisesti Kuolema meidät erotti ei pyri tarjoamaan vastauksia elämän suuriin kysymyksiin vaan antamaan näkökulmia elämän haurauteen liittyvien ajatusten kanssa selviämiseen.

Helmet-lukuhaaste 2018: 33. Selviytymistarina


Antti Ollikainen: Flu 3 - Viimeiset aivastukset
Kustantaja: Suuri Kurpitsa, 2017
Sivumäärä: 64
Arvio: JJJ

Tutustuin Antti Ollikaisen Flu-sarjaan pari vuotta sitten, kun sarjistrilogian toinen osa Jäätävä lentsu oli niin ikään Sarjakuva-Finlandian kärkikymmenikössä mukana. Täysin tekstitön sarjakuva tutkimusmatkailevasta linnusta ihastutti minua silloin, joten oli mukava yllätys huomata kolmas osa tämän vuoden ehdokaslistalla.

Viimeisissä aivastuksissa nimetön, seikkaileva lintu tutkii maanalaista pyhättöä ja päätyy sukeltelemaan veden alle aarrekarttansa johdattamana. Mukana seurassa kulkee tutusti pieni, välillä hölmöilevä pingviini ja viikatelintu. Aina välillä vilustuneen seikkailijan valtaisat aivastukset muuttavat tarinan suuntaa. Kokonaisuus on sympaattinen ja oivaltava ja Ollikaisen piirrostyyli on miellyttävää. Sarjakuvan värimaailma on seesteinen: veden alla tapahtuvat seikkailut on kuvattu siniturkoosilla, kun taas kirjan alku- ja loppuosa ovat ruskeanvärisiä.

Näinkin pieneen kirjaan on mahtunut paljon yllättäviä ja mielikuvituksellisia käänteitä, jotka kuljettavat tutkimusmatkailijan seikkailut päätökseensä. Nyt kun trilogian kaikki osat on julkaistu, olisi varmaan hyvä vielä lukea kaikki kirjat yhdessä, jotta tarina avautuisi kokonaisuudessaan. Näin erilläänkin luettuna Flu-sarja on ollut silti varsin hauska lukukokemus.

Helmet-lukuhaaste 2018: 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Tove Jansson: Bulevardi


Bulevardi syntyi taatusti Pariisissa. Eivätkä sen jälkeläiset koskaan vedä vertaa kantaäidilleen, joka lakkaamatta kasvaa ja säkenöi, kruunaa öiset fasadinsa leiskuvien valomainosten tiaralla ja asfalttinsa autojen tiheällä lamppuvirralla.

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
Toimittaja ja suomentaja: Sirke Happonen
Kustantaja: Tammi, 2017
Sivumäärä: 288

Kuten olen blogissani aiemminkin tuonut esille, Tove Jansson on lempikirjailijani. On ihan mahtavaa, että hänen tuotannostaan löytyy vielä julkaistavaksi kirjoituksia, jotka ovat jääneet pimentoon ja vain pienen lukijajoukon tietoisuuteen! Olen lukenut säästellen Janssonin novellituotantoa ja viime vuonna julkaistuun Bulevardiinkaan en tarttunut heti sen julkaisemisen jälkeen. Asetin kokoelmalle melkoisen suuret odotukset ja kirjaa lukiessani aluksi vähän pelästyin, kun en oitis varauksettomasti rakastunutkaan siihen.

Bulevardi ja muita kertomuksia on kokoelma Tove Janssonin novelleja ja esseitä, jotka ovat siis jollain tavoin jääneet unohduksiin tai joita ei ole aiemmin välttämättä edes julkaistu. Vain yksi kokoelman novelleista on aiemmin suomennettu ja se on Arkkitehti-lehdessä vuonna 1979 ilmestynyt Muumitalo, Muumilaakso. Kokoelman kirjoitukset on asetettu kronologiseen järjestykseen ja ensimmäinen niistä (nimikkonovelli Bulevardi) on vuodelta 1934 kun Tove Jansson oli nuori opiskelija. Viimeisin novelli Kerran puistossa on vuodelta 1995, jolloin hän oli 81-vuotias. Novellissa ikääntynyt taiteilija pähkäilee kirjoitusideoiden tyrehtymistä. Kokoelman novellien ja esseiden joukossa on Janssonin lehtiteksteilleen piirtämiä alkuperäiskuvituksia.

Bulevardissa ja monissa muissa teoksen alkupään novelleissa esiintyy nuoria omahyväisiä  taiteilijoita, kuljetaan Pariisin kaduilla ja istutaan sen ravintoloissa. Teksteistä välittyy paikoitellen  varsin hullaantunut kuva Pariisista, joka oli tunnetusti Janssonille tärkeä kaupunki. Hän opiskeli pariisilaisessa taidekoulussa 30-luvulla ja novellissa Quatz' arts hypätäänkin erään taidekoulun karnevaaliin ja sen värikkääseen ja vauhdikkaaseen tunnelmaan. Täysin toisenlainen tunnelma sen sijaan on esimerkiksi novellissa Klisee. Se on psykologinen kuvaus miehestä, joka kokee toisen henkilön olevan täysin itsensä kaltainen, aivan kuin heijastus.


San Zeno Maggiore, 1 tähti on yksi suosikkini kokoelman kirjoituksista. Se on hyvin kiinnostava ulkopuolisuutta käsittelevä novelli Veronaan matkustaneesta naisesta, joka kohtaa kaupungin kaduilla Jolanda-nimisen paikallisen naisen. Hyväntahtoisuuttaan nainen päätyy veronalaisen seuraksi kiertelemään kaupungin nähtävyyksiä ja kahviloita ja vielä suuntaa yöksi tämän kotiin. Italian maisemissa ollaan myös koomisessa Ei enää ikinä Caprille -novellissa, joka kuvaa turismin lieveilmiöitä. Vuokrataan huone... käsittelee vuokra-asunnon löytämisen vaikeutta ja edustaa Caprin tavoin Janssonin hilpeää ja humoristista tyyliä.

Kotimaan maisemiin ja meren äärelle vie Laiturielämää. Se on tilannekuvaus pellinkiläiseltä laiturilta, jossa saariston kesävieraat ja paikalliset asukkaat odottavat yhteysalusta. Saaret ja saaristo ovat Janssonin tuotannossa hyvin keskeisessä osassa ja niitä kuvaavat kirjoitukset ovat minulle, joka olen viettänyt kaikki lapsuudenkesäni saaressa, kaikkein puoleensavetävimpiä.

Kokoelmassa sivutaan myös muumien maailmaa. Arkkitehti-lehdessä julkaistu Muumitalo, Muumilaakso kommentoi laatikkomaista arkkitehtuuria, joka Janssonin mielestä aiheuttaa pahoinvointia ja masennusta ihmisissä. Välillä myös muumit ja ihmiset, tarkemmin sanottuna kulttuuriväkeen kuuluvat ihmiset, sekoittuvat. Krapulaa poteva hemuli, kampsut ja kulttuurisihteerinä työskentelevä homssu ovat ottaneet ihmisen muodon novellissa Epähemulimainen tarina.

Kokoelman toimittajan ja suomentajan Sirke Happosen jälkisanat avaavat novellien ja esseiden taustoja, mikä antaa syvyyttä kokoelmaan valituille kirjoituksille ja yhdistää ne Janssonin elämään ja muuhun tuotantoon. Happonen suosittelee Bulevardin kanssa samaan aikaan luettavaksi Kirjeitä Tove Janssonilta -teosta, joka avaa henkilökohtaisella tavalla vielä enemmän Tove Janssonin elämänvaiheita ja sisältää myös viittauksia tässä kokoelmassa julkaistuihin kirjoituksiin.

Alussa sanoin, etten pelästyksekseni rakastunut tähän kokoelmaan päätä pahkaa. Onneksi kokonaisuus kuitenkin muodostui hienoksi, se tuo hyvin esille Janssonin monitahoista tyyliä niin kirjoittajana kuin kuvittajana. Olen huomannut, että jotkut kokoelman novellit hiipivät aina silloin tällöin mieleeni (osasyynsä tähän on tosin varmasti ollut tällä keskeneräisellä bloggauksella...). Nyt muutaman kuukauden jälkeen haluaisin lukea kokoelman uudestaan, hieman toisenlaisella suhtautumisella siihen. Luulisin löytäväni siitä nyt uusia ulottuvuuksia, Tove Janssonin kyky käsitellä elämää ja ihmisyyttä on niin oivaltavaa ja ajatonta.


Bulevardi ja muita kirjoituksia muissa blogeissa: Hurja Hassu Lukija, Kirjaluotsi, Lukuisa, Pieni kirjasto

Elin Willows: Sisämaa


Paikassa jossa ihmiset katsovat tutkivasti. Paikassa jossa minut huomataan uudeksi tulokkaaksi. Joudun selittämään ruokakaupassa: Kyllä, asun täällä, olen muuttanut tänne.
Vastaukseksi tulee tervetulotoivotus, mutta en tunne itseäni hyväksytyksi. Ymmärrän että siihen vaaditaan enemmän.
Ja seuraavan kerran kassalla tietysti jatkokysymys: Minkä takia?

Elin Willows: Sisämaa
Alkuteos: Inlandet
Suomentaja: Raija Rintamäki
Kustantaja: Teos & Förlaget, 2018
Sivumäärä: 190

Elin Willowsin Sisämaa on yksi kirjoista, jotka nappasin lukulistalleni kevään kirjakatalogeista. Taannoin kuuntelemani Sivumennen-podcastin esikoiskirjojen jakso nostikin kirjan tuon listan kärkeen ja vaikka yritin hieman säästellä sitä, hotkaisin sen lopulta parissa illassa. Kirja koostuu lyhyistä luvuista ja on senkin vuoksi hyvin nopealukuinen. Elin Willows on Ruotsissa kasvanut kulttuuritoimittaja, joka on muuttanut Suomeen vuonna 2009. Sisämää on Willowsin esikoisromaani ja se julkaistiin samaan aikaan sekä Suomessa että Ruotsissa.

Sisämaan keskiössä on nuori nainen, joka muuttaa poikaystävänsä kanssa tämän kotipaikkakunnalle Ruotsin pohjoisosaan. Yhdessä asuminen ei koskaan silti pääse alkamaan, sillä suhde päättyy jo ennen kuin tuhannen kilometrin muuttomatka on ajettu. Erosta huolimatta nainen päättää jäädä uudelle asuinseudulleen, mikä aiheuttaa muissa paikkakuntalaisissa vain ihmetystä. Kaikkia kiinnostaa, miksi hän on jäänyt paikkakunnalle, mutta hyvää vastausta kysymykseen hänellä ei ole. Hän on vain valinnut jäädä.

Pohjoisessa taajamassa ajetaan talvisin korttelirallia moottorikelkalla ja kahvitauoilla puhutaan autoista, paikallisista juoruista ja lumimäärästä ja purnataan melkein kaikesta. Viikonloppuisin suunnataan ylhäällä vuorenrinteellä sijaitsevaan Hotelliin. Pienellä paikkakunnalla asuneet varmasti tunnistavat kirjassa esiinnostettuja puheenaiheita, tapoja tai ilmiöitä - niin minäkin. Pohjoiseen kevät ei tule lainkaan, ja kesä on yhtä valoisa kuin talvi pimeä. Ei ole mitään muuta kuin se paikka ja sitä ympäröivä luonto. Naisella on pieni vuokra-asunto ja hän saa nopeasti töitä paikallisesta marketista. Vaikka työvuorot ovat välillä epäsäännölliset, elämä muuttuu rutiinien täyttämäksi: arkea täyttävät työpäivät ja nauhoitetut poliisisarjat, viikonloppua taas kioskista ostetut samat karkit ja lehdet ja mahdollisesti työkaverin kanssa illanvietto Hotellissa ja silloin tällöin kotipaikkakunnalleen vierailleen tulleen entisen poikaystävän tapaaminen.

Täällä on luonto. Täällä ovat korkeat puut, joilla ei ole kaupungista ja sähkövaloista tietoakaan. Täällä ovat vuosikausien satunnaisista reittivalinnoista syntyneet polut, jotka risteilevät metsään tallautuneina. Täällä on vapautta, jota en kuitenkaan arvosta enkä hyödynnä. Vapautta, jonka näkee niin paljon helpommin matkan päästä.

Kirjan kerronta ei ole kronologista, vaan liikkuu hetkestä ja vuodenajasta toiseen yhdenkin luvun sisällä. Tunnelma on rauhallinen ja melankolinen. Paljoa ei tapahdu ja lukija solahtaa mukaan kirjan kiireettömään tyyliin. Arkiset pienet huomiot kertovat paljon päähenkilön mielenliikkeistä: se, miten kynnet lohkeilevat tai jonakin aamuna ei ole yhtään paitaa puhtaana. Vaikka hänellä on rutiinit, elämällä ei ole varsinaista suuntaa tai päämäärää. Samat ajatuskuviot toistuvat usein. Pienen hetken ajan huomasin lukiessani turhautuvani siihen, mutta toisto kertoo vain siitä, miten ajatuskaavat todellisuudessa toistuvat ja seuraavat alati toisiaan apatiaan tai lamaannukseen vaipuneessa mielessä. Pieniä yksittäisiä asioita seuraa unettomat yöt, väsymys ja sisällä kalvava kipu.

Sisämää käsittelee sitä osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunnetta, jossa saattaa tuntea ihmisiä nimeltä, mutta ei muuten. On kohtaamisia, mutta syvempi yhteys uupuu. Sen seurauksena päähenkilön omavalintainen yksinäisyys muuttuu ei-toivotuksi eristäytymiseksi. Pienellä paikkakunnalla on hiljaisuutta, joka on oikeasti hiljaisuutta, mutta hänelle se ei koskaan muutu turvalliseksi ja siksi tv on jatkuva taustaääni kotona. Willows osoittaa hienosti, miten ympäristö, arki ja vuodenaikojen kulku kietoutuvat yhteen päähenkilön ajatusten kanssa ja muuttuvat lopulta yksittäisistä tapahtumista merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. Kokonaisuus käsittelee hienosti muutosta ja siirtymää sekä siihen sopeutumista. Eleettömällä tyylillään se pureutuu syvälle mieleen. Hieno esikoisteos!


Helmet-haaste 2018: 1. Kirjassa muutetaan

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista


Jos meduusaa katsoo tarpeeksi pitkään, se alkaa näyttää sykkivältä sydämeltä. Meduusa voi olla minkätyyppinen hyvänsä: verenpunainen Atolla välkkyvine hälytysvaloineen, röyhelöinen kukkahattua muistuttava meduusa tai lähestulkoon läpinäkyvä korvameduusa Aurelia aurita. Niiden liike muistuttaa pulssia: ne supistuvat nopeasti ja sitten avautuvat. Ne ovat kuin aavesydämiä, joista näkee suoraan läpi, suoraan johonkin toiseen maailmaan minne kaikki aikojen saatossa kadottamamme on piiloutunut.

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista
Alkuteos: The Thing About Jellyfish (2015)
Suomentaja: Marianna Kurtto
Kustantaja: Otava, 2017
Sivumäärä: 285

Ali Benjaminim Mitä sain tietää meduusoista kiinnitti huomioni alunperin kauniilla siniturkoosilla kannellaan ja viime vuoden lopulla nappasinkin sen kirjaston hyllystä mukaani luettavaksi. Olin lukenut kirjasta kehuvia arvioita Goodreadsista, mutta se onnistui silti yllättämään: ihastuin siihen aivan täysin! Tämä oli sellainen kirja, jota halusin vain alati lukea eteenpäin ja lopussa aloittaa heti uudestaan alusta.

Mitä sain tietää meduusoista kertoo Eugene Fieldin yläkoulun seitsemäsluokkalaisesta Suzy Swansonista, neiti käkkärästä, jolla on mahdottomat hiukset ja jota luokkatoverit pitävät pöpipöpinä. Suzy saa kesäloman lopussa kuulla, että hänen ystävänsä Franny on hukkunut lomamatkalla. Suzyn mielestä siinä ei ole mitään järkeä, se on mahdotonta, sillä Franny on loistava uimari. Kaiken lisäksi asiat ystävysten välillä olivat päättyneeyt tavalla, jolla niiden ei olisi kuulunut päättyä. Suzy ei ole ehtinyt pyytää ystävältään anteeksi typerää tekoaan. Suzy päätttää aloittaa epäpuhumisen, hän päättää olla täyttämättä maailmaa sanoilla, jos ei ole pakko. Sen seurauksena vanhemmat vievät hänet lääkärille, jolle hän voisi puhua. Siinäkään ei Suzyn mielestä ole mitään järkeä. Eräänä päivänä Suzyn koululuokka tekee syysretken akvaariotalolle, jossa Suzy livahtaa yksikseen katsomaan meduusanäyttelyä ja tutustuu irukandji-meduusoihin. Hän päättää tehdä meduusoista luonnontieteen tutkielman ja todistaa samalla jotain hyvin tärkeää.

Mietin olivatko luokkatoverini lähteneet takaisin Eugene Fieldin yläkoululle ilman minua.
Kävelin akvaariotalon pääosastolle ja katselin ympärilleni. Ei mennyt kauaa, kun katseeni jo erotti liukuvärjätyt t-paidat. Ne luikertelivat jättimäisen merivesialtaan liepeillä kuin parvi kirjavia, neonvärisiä kaloja.
He eivät olleet vaivautuneet edes käymään MEDUUSAT-näyttelyssä. He eivät tieneet mitään irukandjeista. He eivät koskaan edes ajattelisi koko asiaa.
Ja silloin ymmärsin: kukaan ei koskaan ajattelisi sitä. Ei kukaan muu kuin minä.

Kirjan rakenne on hyvin onnistunut. Sen rankana toimii 7. luokan luonnontieteiden opettajalta rouva Turtonilta tutkielmantekoon saadut ohjeet. Niiden pohjalta kirja on jaettu seitsemään osaan, joita ovat muun muassa taustatiedot, tutkimusmenetelmät ja tulokset. Luvuissa kuvataan Suzyn tavallisten arkipäivien kulumista: Tohtori Jorinan tapaamisia ja hänen tavoitteellista meduusoiden tutkimista ja meduusa-asiantuntijoiden etsimistä sekä esitelmään valmistautumista. Osa kirjan luvuista on kursiivilla kirjoitettuja takaumia, joissa Suzy pohtii muistoja ystävästään. Muisteluiden kautta seurataan Suzyn ja Frannyn ystävyyden kehittymistä aina uimakoulussa tapahtuneesta ensitapaamisesta lähtien. Aikoinaan tytöt lupasivat toisilleen pysyä ikuisesti ystävinä ja olla aina muuttumatta, mutta lopulta asiat eivät kuitenkaan ole muuttumattomia.

Mitä sain tietää meduusoista ei suinkaan ole täydellinen kirja, mutta se ansaitsi siitä huolimatta minulta täydet viisi tähteä. Se on kirja, joka herätti minussa kaikenlaisia tunteita ja jonka pohdintoihin introverttiydestä ja outoudesta pystyin samaistumaan hyvin paljon. Se on kirja, jonka mielelläni luen uudestaan ja jonka luultavasti hankin omaan kirjahyllyyni asti. Mitä sain tietää meduusoista on koskettava, puhutteleva, surullinen, mutta myös lohdullinen ja hauska. Se käsittelee surua, ystävyyttä ja syyllisyyden tunteita kauniisti, sortumatta sentimentaalisuuteen tai imelyyteen. Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut nuortenkirja.


Muissa blogeissa: Pieni kirjasto jaYöpöydän kirjat