Kristina Ohlsson: Lasilapset


Kristina Ohlsson: Lasilapset (Lasilapset #1)
Alkuteos: Glasbarnen (2013)
Suomentaja: Pekka Marjamäki
Kustantaja: WSOY, 2018
Äänikirjan kesto: 3 h 57 min
Äänikirjan lukija: Anni Kajos
Arvosana: JJJ

Maaliskuun lopulla sähköpostiini tupsahti Bookbeatilta tarjous, jolla sai palvelun kuukauden ajaksi yhdellä eurolla. Pitihän siihen tarttua, vaikka kirjaston lainojakin on tällä hetkellä aivan riittävästi odottamassa lukuvuoroaan. Halusin ensimmäiseksi kuunnella jotakin kevään uutuuslistoilta löytynyttä äänikirjaa ja bongasinkin sieltä Kristina Ohlssonin Lasilapset, joka on dekkarikirjailijana tunnetun Ohlssonin ensimmäinen lapsille suunnattu kirja. Lasilapset on Ohlssonin koululaisikäisille suunnatun jännitystrilogian esimmäinen osa ja se voitti Ruotsin parhaan lastenkirjan palkinnon vuonna 2013.

12-vuotiaan Billien isä on kuollut ja hänen äitinsä haluaa muuttaa pois heidän kotikaupungistaan Kristianstadista. He käyvät katsomassa läheisessä Åhusin taajamassa sijaitsevaa melkein 100-vuotiasta sinistä puutaloa ja vastoin Billien tahtoa muuttavatkin tähän taloon. Billie ei pidä uudesta kodista, sillä siellä on outo haju, se on täynnä pölyä ja siellä on vaikea hengittää. Talossa on myös kylmä ja sen lattiat natisevat ikävästi. Billien äiti haluaa uuden alun uudessa kodissa, mutta Billie ei ymmärrä, miten mikään voisi tuntua uudelta niin vanhassa talossa. Talossa näyttää siltä kuin edelliset asukkaat olisivat vain kesken toimiensa häipyneet pois ja jättäneet huonekalunsa ja tavaransa niille sijoilleen, kun ne sattuivat jäämään.

Pian muuton jälkeen Billie huomaa pölyisen pöydän pinnalle ilmestyneen pienen lapsen käden jäljen ja hän alkaa tuntea olonsa entistä turvattomammaksi, aivan kuin kaikki ei olisi kohdallaan. Eräänä yönä kuulostaa aivan siltä kuin joku olisi koputtanut Billien sängyn yläpuolella olevaan ikkunaan. Kaiken lisäksi olohuoneen kattolamppu tuntuu välillä heiluvan karmivasti ilman mitään syytä. Koulukaverinsa Simonan sekä uuden ystävänsä Aladdinin kanssa Billie marssii kirjastoon ja ryhtyy selvittämään talon historiaa ja outojen tapahtumien taustoja. Kuka asunnossa on asunut aikaisemmin? Milloin ja miksi he ovat muuttaneet pois? Valheet ja vaitonaisuus tuntuavat verhoavan talon menneisyyttä.

Lasilasten juonenkulussa on joitakin ennalta-arvattavuuksia ja kertomuksen kieli tuntuu paikoitellen liiankin yksinkertaistetulta. Toki kyseessä on nimenomaan alakoululaisille suunnattu jännityskirja, mutta erityisesti jotkin luvun loppujen köykäiset cliffhangerit tökkäsivät kuuntelukokemustani. Jännärin tyyliin juoni kuitenkin etenee sujuvasti, se on toimiva ja hyvin rakennettu. Uskon, että tämä olisi ollut kirja, jonka olisin ahminut alakouluikäisenä ja pitänyt suuresti! Erityismaininta vielä lopuksi muuten kansikuvan tekijälle Sami Saramäelle, pidän paljon suomenkielisen kirjan kannen tunnelmasta. Kokonaisuudessaan jäin kaipaamaan kirjalta inan verran enemmän, mutta toimiva lastenjännäri Lasilapset siitä huolimatta on. Jään odottamaan jatkoa, jota onkin luvassa jo tänä kesänä, sillä sarjan toinen osa Hopeapoika ilmestyy heinäkuussa.


Helmet-lukuhaaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa


Sarjakuva-Finlandia 2018: Armo, Kuolema meidät erotti ja Flu 3 - Viimeiset aivastukset

Tampereen sarjakuvafestareita eli Tampere Kupliita vietettiin maaliskuun lopulla. Sarjakuvafestareiden yhteydessä julistetaan myös Sarjakuva-Finlandia-voittaja, jonka valitsijana toimi tänä vuonna avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja. 10 ehdokkaan joukosta Valtaoja nosti voittajaksi Kaisa ja Christoffer Lekan postikorttimuotoisen sarjakuvakirjan Imperfect.


Tavoitteeni oli jo kolmatta vuotta peräkkäin lukea ehdokkaina olevat sarjakuvakirjat. Viime vuonna pari jäi lukematta pitkien varausjonojen vuoksi ja tämän vuoden ehdokkaista niin ikään kaksi on minulta vielä lukematta. Toinen on Roope Erosen omakustanteena julkaistu Jaiksfukin, jota ei löytynyt kirjaston valikoimista ollenkaan ja toinen on voittajakirja Imperfect, jonka olen varannut, mutta joka ei ole vielä käsiini asti ennättänyt. Kymmenestä Finlandia-ehdokkaasta kahdeksan sain kuitenkin nopeasti luettavaksi ja ehdinkin melkein kaikki lukemaan ennen voittajan julistusta, joten tässä ensimmäinen kolmen sarjakuvakirjan erä: Emmi Valveen Armo, Harri Filpan Kuolema meidät erotti ja Antti Ollikaisen Flu 3 - Viimeiset aivastukset.


Emmi Valve: Armo
Kustantaja: Asema, 2017
Sivumäärä: 301
Arvio: JJJJ

Emmi Valveen Armo on omaelämäkerrallinen ja äärimmäisen rohkea sarjakuvaromaani ahdistuksesta ja masennuksesta, joka on vienyt tekijäänsä synkkyyden syövereihin jo lapsesta lähtien. Raadollinen sarjakuvaromaani avaa taiteilijan elämää niistä lapsuuden ahdistuskohtauksista alkaen keskittyen syvimpiin sairauden vuosiin ja päättyen onneksi toiveikkaisiin ajatuksiin.

Itsetuhoisuutta, kaltoinkohtelua, väkivaltaa, harhoja, mielisairaalan seiniä. Millaista on, kun ihmisten katseet ja kosketukset polttavat ihoa ja elämä on täyttä tuskaa? Millaista on, kun tuntuu ettei ole ihmisenä yhtään mitään eikä kukaan edes voi rakastaa? Armo käy aluksi läpi tekijänsä nuoruuden kokemuksia,  joita seuraa muun muassa pakonomainen asioiden listailu ja yritys pitää listojen avulla elämä järjestyksessä, vaikka kaikki hajoaakin hallitsemattomaksi tomuksi.

Sarjakuva tuo esille, miten Emmi on hakenut myös apua masennukseensa: terapia on jatkunut jo vuosia ja vaihtuvien lääkärien myötä vaihtuvat aina myös lääkkeet. Terapeutin vastaanotolla Emmi tuntee, että ei voi sotkea tämän siistiä huonetta sairaudellaan. Kotona seuraa pakkoajatukset, jotka käskevät vahingoittamaan itseä ja jotka muuttuvat hirvittäviksi harhoiksi. Lopulta edessä on sairaalajakso, joka tarkoittaa sitä, että on viimein mahdollisuus levätä. Kaikessa synkkyydessään sarjakuva on lukijalle paikoin hyvin ahdistava, mutta niin sen mielestäni kuuluukin olla. Toisaalta tarinaa siivittää myös lakoninen huumori ja itseironiset kommentit omasta tilanteesta. Onneksi on myös toivoa. Sarjakuvan loppua kohden pehmeämmät värit ja valo valtaavat yhä enemmän alaa. Ahdistus alkaa hälvetä ja pimeys poistua.

Piirrostyyliltään Armo on vaikuttavan realistinen, paikoin jopa vangitseva. Jo pelkästään kirjan kansi vetää huomion puoleensa. Värit ovat voimakkaita ja niitä käytetään tehokkaasti apuna tapahtumien ja tunteiden ilmaisemisessa. Välillä värit leviävät ja valuvat kuin mustetahrat tai öljyläikät. Tai kuin sisälmykset sängylle. Armo on lyhyesti sanottuna äärimmäisen tärkeä kirja. Emmi Valve on todella vuodattanut itsestään paperille kaikkein synkimmät ja hirvittävimmät kokemuksensa ja tunteensa ja lopputulos on hätkähdyttävä.


Helmet-lukuhaaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani

Muissa blogeissa: Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Sivutiellä ja Lukupino



Harri Filppa: Kuolema meidät erotti
Kustantaja: POKUTO - Pohjoinen kustannustoiminta, 2017
Sivumäärä: 120
Arvio: JJJ

Harri Filpan Kuolema meidät erotti kertoo todellisiin tapahtumiin perustuvan, mutta myös fiktiivisiä näkökulmia sisältävän tarinan nuoresta leskimiehestä. Sarjakuvaromaani käsittelee kaikkea sitä, mitä puolison yllättävä kuolema tuo eteen, millaisia ajatuksia ja tunteita suruprosessin aikana tulee käytyä läpi ja miten ylipäätään eläminen traumaattisen kokemuksen jälkeen voi hetki kerrallaan jatkua.

Kirjan pohjana on toiminut tekijän surutyönsä aikana piirtämät sarjakuvat ja muut piirrokset sekä hänen kirjoittamansa tekstit. Aika ja tapahtumien paikat vaihtelevat samalla tavoin kuin niiden voisi kuvitella vaihtelevan ja hyppivän myös trauman kohdanneen henkilön mielessä. Tarinassa on mukana terassin remontointia, töissä käymistä, lähibaarin tiskillä istumista ja eri ihmisten kohtaamista,  kuoleman jälkeisten käytännön asioiden järjestämistä, alkoholin kulutusta ja yksinäisiä koti-iltoja. Läheisen kuolemansyyn epävarmuus aiheuttaa ahdistusta ja syyllisyydentunteita, selityksen kaipuu on suurta. Onneksi päähenkilön ympärillä on kuitenkin läheisiä, jotka osaltaan auttavat kannattelemaan raskaiden vaiheiden lävitse. Erilaisten tunteiden kirjo vihasta iloon seuraavat sivulta toiselle. Surutyössä kuljetaan kaikkien niiden läpi kohti hetki hetkeltä hivenen keveämpiä päiviä.

Sarjakuva on väritykseltään mustavalkoinen. Piirrostyyli sopii mielestäni hyvin aiheeseen, sillä realistisemmalla tyylillä suru ja ahdistuksen tunne olisivat voineet viedä tehoa itse sarjakuvan sisällöltä. Läheisen ihmisen menetykseen kuuluva surutyö, sen eri vaiheet ja niiden ilmentyminen ovat asioita, joita ei voi kokematta käsittää, mutta tämänkaltainen teos voi kuitenkin auttaa ymmärtämään. Takakansitekstinsä mukaisesti Kuolema meidät erotti ei pyri tarjoamaan vastauksia elämän suuriin kysymyksiin vaan antamaan näkökulmia elämän haurauteen liittyvien ajatusten kanssa selviämiseen.

Helmet-lukuhaaste 2018: 33. Selviytymistarina


Antti Ollikainen: Flu 3 - Viimeiset aivastukset
Kustantaja: Suuri Kurpitsa, 2017
Sivumäärä: 64
Arvio: JJJ

Tutustuin Antti Ollikaisen Flu-sarjaan pari vuotta sitten, kun sarjistrilogian toinen osa Jäätävä lentsu oli niin ikään Sarjakuva-Finlandian kärkikymmenikössä mukana. Täysin tekstitön sarjakuva tutkimusmatkailevasta linnusta ihastutti minua silloin, joten oli mukava yllätys huomata kolmas osa tämän vuoden ehdokaslistalla.

Viimeisissä aivastuksissa nimetön, seikkaileva lintu tutkii maanalaista pyhättöä ja päätyy sukeltelemaan veden alle aarrekarttansa johdattamana. Mukana seurassa kulkee tutusti pieni, välillä hölmöilevä pingviini ja viikatelintu. Aina välillä vilustuneen seikkailijan valtaisat aivastukset muuttavat tarinan suuntaa. Kokonaisuus on sympaattinen ja oivaltava ja Ollikaisen piirrostyyli on miellyttävää. Sarjakuvan värimaailma on seesteinen: veden alla tapahtuvat seikkailut on kuvattu siniturkoosilla, kun taas kirjan alku- ja loppuosa ovat ruskeanvärisiä.

Näinkin pieneen kirjaan on mahtunut paljon yllättäviä ja mielikuvituksellisia käänteitä, jotka kuljettavat tutkimusmatkailijan seikkailut päätökseensä. Nyt kun trilogian kaikki osat on julkaistu, olisi varmaan hyvä vielä lukea kaikki kirjat yhdessä, jotta tarina avautuisi kokonaisuudessaan. Näin erilläänkin luettuna Flu-sarja on ollut silti varsin hauska lukukokemus.

Helmet-lukuhaaste 2018: 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Tove Jansson: Bulevardi


Bulevardi syntyi taatusti Pariisissa. Eivätkä sen jälkeläiset koskaan vedä vertaa kantaäidilleen, joka lakkaamatta kasvaa ja säkenöi, kruunaa öiset fasadinsa leiskuvien valomainosten tiaralla ja asfalttinsa autojen tiheällä lamppuvirralla.

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
Toimittaja ja suomentaja: Sirke Happonen
Kustantaja: Tammi, 2017
Sivumäärä: 288

Kuten olen blogissani aiemminkin tuonut esille, Tove Jansson on lempikirjailijani. On ihan mahtavaa, että hänen tuotannostaan löytyy vielä julkaistavaksi kirjoituksia, jotka ovat jääneet pimentoon ja vain pienen lukijajoukon tietoisuuteen! Olen lukenut säästellen Janssonin novellituotantoa ja viime vuonna julkaistuun Bulevardiinkaan en tarttunut heti sen julkaisemisen jälkeen. Asetin kokoelmalle melkoisen suuret odotukset ja kirjaa lukiessani aluksi vähän pelästyin, kun en oitis varauksettomasti rakastunutkaan siihen.

Bulevardi ja muita kertomuksia on kokoelma Tove Janssonin novelleja ja esseitä, jotka ovat siis jollain tavoin jääneet unohduksiin tai joita ei ole aiemmin välttämättä edes julkaistu. Vain yksi kokoelman novelleista on aiemmin suomennettu ja se on Arkkitehti-lehdessä vuonna 1979 ilmestynyt Muumitalo, Muumilaakso. Kokoelman kirjoitukset on asetettu kronologiseen järjestykseen ja ensimmäinen niistä (nimikkonovelli Bulevardi) on vuodelta 1934 kun Tove Jansson oli nuori opiskelija. Viimeisin novelli Kerran puistossa on vuodelta 1995, jolloin hän oli 81-vuotias. Novellissa ikääntynyt taiteilija pähkäilee kirjoitusideoiden tyrehtymistä. Kokoelman novellien ja esseiden joukossa on Janssonin lehtiteksteilleen piirtämiä alkuperäiskuvituksia.

Bulevardissa ja monissa muissa teoksen alkupään novelleissa esiintyy nuoria omahyväisiä  taiteilijoita, kuljetaan Pariisin kaduilla ja istutaan sen ravintoloissa. Teksteistä välittyy paikoitellen  varsin hullaantunut kuva Pariisista, joka oli tunnetusti Janssonille tärkeä kaupunki. Hän opiskeli pariisilaisessa taidekoulussa 30-luvulla ja novellissa Quatz' arts hypätäänkin erään taidekoulun karnevaaliin ja sen värikkääseen ja vauhdikkaaseen tunnelmaan. Täysin toisenlainen tunnelma sen sijaan on esimerkiksi novellissa Klisee. Se on psykologinen kuvaus miehestä, joka kokee toisen henkilön olevan täysin itsensä kaltainen, aivan kuin heijastus.


San Zeno Maggiore, 1 tähti on yksi suosikkini kokoelman kirjoituksista. Se on hyvin kiinnostava ulkopuolisuutta käsittelevä novelli Veronaan matkustaneesta naisesta, joka kohtaa kaupungin kaduilla Jolanda-nimisen paikallisen naisen. Hyväntahtoisuuttaan nainen päätyy veronalaisen seuraksi kiertelemään kaupungin nähtävyyksiä ja kahviloita ja vielä suuntaa yöksi tämän kotiin. Italian maisemissa ollaan myös koomisessa Ei enää ikinä Caprille -novellissa, joka kuvaa turismin lieveilmiöitä. Vuokrataan huone... käsittelee vuokra-asunnon löytämisen vaikeutta ja edustaa Caprin tavoin Janssonin hilpeää ja humoristista tyyliä.

Kotimaan maisemiin ja meren äärelle vie Laiturielämää. Se on tilannekuvaus pellinkiläiseltä laiturilta, jossa saariston kesävieraat ja paikalliset asukkaat odottavat yhteysalusta. Saaret ja saaristo ovat Janssonin tuotannossa hyvin keskeisessä osassa ja niitä kuvaavat kirjoitukset ovat minulle, joka olen viettänyt kaikki lapsuudenkesäni saaressa, kaikkein puoleensavetävimpiä.

Kokoelmassa sivutaan myös muumien maailmaa. Arkkitehti-lehdessä julkaistu Muumitalo, Muumilaakso kommentoi laatikkomaista arkkitehtuuria, joka Janssonin mielestä aiheuttaa pahoinvointia ja masennusta ihmisissä. Välillä myös muumit ja ihmiset, tarkemmin sanottuna kulttuuriväkeen kuuluvat ihmiset, sekoittuvat. Krapulaa poteva hemuli, kampsut ja kulttuurisihteerinä työskentelevä homssu ovat ottaneet ihmisen muodon novellissa Epähemulimainen tarina.

Kokoelman toimittajan ja suomentajan Sirke Happosen jälkisanat avaavat novellien ja esseiden taustoja, mikä antaa syvyyttä kokoelmaan valituille kirjoituksille ja yhdistää ne Janssonin elämään ja muuhun tuotantoon. Happonen suosittelee Bulevardin kanssa samaan aikaan luettavaksi Kirjeitä Tove Janssonilta -teosta, joka avaa henkilökohtaisella tavalla vielä enemmän Tove Janssonin elämänvaiheita ja sisältää myös viittauksia tässä kokoelmassa julkaistuihin kirjoituksiin.

Alussa sanoin, etten pelästyksekseni rakastunut tähän kokoelmaan päätä pahkaa. Onneksi kokonaisuus kuitenkin muodostui hienoksi, se tuo hyvin esille Janssonin monitahoista tyyliä niin kirjoittajana kuin kuvittajana. Olen huomannut, että jotkut kokoelman novellit hiipivät aina silloin tällöin mieleeni (osasyynsä tähän on tosin varmasti ollut tällä keskeneräisellä bloggauksella...). Nyt muutaman kuukauden jälkeen haluaisin lukea kokoelman uudestaan, hieman toisenlaisella suhtautumisella siihen. Luulisin löytäväni siitä nyt uusia ulottuvuuksia, Tove Janssonin kyky käsitellä elämää ja ihmisyyttä on niin oivaltavaa ja ajatonta.


Bulevardi ja muita kirjoituksia muissa blogeissa: Hurja Hassu Lukija, Kirjaluotsi, Lukuisa, Pieni kirjasto

Elin Willows: Sisämaa


Paikassa jossa ihmiset katsovat tutkivasti. Paikassa jossa minut huomataan uudeksi tulokkaaksi. Joudun selittämään ruokakaupassa: Kyllä, asun täällä, olen muuttanut tänne.
Vastaukseksi tulee tervetulotoivotus, mutta en tunne itseäni hyväksytyksi. Ymmärrän että siihen vaaditaan enemmän.
Ja seuraavan kerran kassalla tietysti jatkokysymys: Minkä takia?

Elin Willows: Sisämaa
Alkuteos: Inlandet
Suomentaja: Raija Rintamäki
Kustantaja: Teos & Förlaget, 2018
Sivumäärä: 190

Elin Willowsin Sisämaa on yksi kirjoista, jotka nappasin lukulistalleni kevään kirjakatalogeista. Taannoin kuuntelemani Sivumennen-podcastin esikoiskirjojen jakso nostikin kirjan tuon listan kärkeen ja vaikka yritin hieman säästellä sitä, hotkaisin sen lopulta parissa illassa. Kirja koostuu lyhyistä luvuista ja on senkin vuoksi hyvin nopealukuinen. Elin Willows on Ruotsissa kasvanut kulttuuritoimittaja, joka on muuttanut Suomeen vuonna 2009. Sisämää on Willowsin esikoisromaani ja se julkaistiin samaan aikaan sekä Suomessa että Ruotsissa.

Sisämaan keskiössä on nuori nainen, joka muuttaa poikaystävänsä kanssa tämän kotipaikkakunnalle Ruotsin pohjoisosaan. Yhdessä asuminen ei koskaan silti pääse alkamaan, sillä suhde päättyy jo ennen kuin tuhannen kilometrin muuttomatka on ajettu. Erosta huolimatta nainen päättää jäädä uudelle asuinseudulleen, mikä aiheuttaa muissa paikkakuntalaisissa vain ihmetystä. Kaikkia kiinnostaa, miksi hän on jäänyt paikkakunnalle, mutta hyvää vastausta kysymykseen hänellä ei ole. Hän on vain valinnut jäädä.

Pohjoisessa taajamassa ajetaan talvisin korttelirallia moottorikelkalla ja kahvitauoilla puhutaan autoista, paikallisista juoruista ja lumimäärästä ja purnataan melkein kaikesta. Viikonloppuisin suunnataan ylhäällä vuorenrinteellä sijaitsevaan Hotelliin. Pienellä paikkakunnalla asuneet varmasti tunnistavat kirjassa esiinnostettuja puheenaiheita, tapoja tai ilmiöitä - niin minäkin. Pohjoiseen kevät ei tule lainkaan, ja kesä on yhtä valoisa kuin talvi pimeä. Ei ole mitään muuta kuin se paikka ja sitä ympäröivä luonto. Naisella on pieni vuokra-asunto ja hän saa nopeasti töitä paikallisesta marketista. Vaikka työvuorot ovat välillä epäsäännölliset, elämä muuttuu rutiinien täyttämäksi: arkea täyttävät työpäivät ja nauhoitetut poliisisarjat, viikonloppua taas kioskista ostetut samat karkit ja lehdet ja mahdollisesti työkaverin kanssa illanvietto Hotellissa ja silloin tällöin kotipaikkakunnalleen vierailleen tulleen entisen poikaystävän tapaaminen.

Täällä on luonto. Täällä ovat korkeat puut, joilla ei ole kaupungista ja sähkövaloista tietoakaan. Täällä ovat vuosikausien satunnaisista reittivalinnoista syntyneet polut, jotka risteilevät metsään tallautuneina. Täällä on vapautta, jota en kuitenkaan arvosta enkä hyödynnä. Vapautta, jonka näkee niin paljon helpommin matkan päästä.

Kirjan kerronta ei ole kronologista, vaan liikkuu hetkestä ja vuodenajasta toiseen yhdenkin luvun sisällä. Tunnelma on rauhallinen ja melankolinen. Paljoa ei tapahdu ja lukija solahtaa mukaan kirjan kiireettömään tyyliin. Arkiset pienet huomiot kertovat paljon päähenkilön mielenliikkeistä: se, miten kynnet lohkeilevat tai jonakin aamuna ei ole yhtään paitaa puhtaana. Vaikka hänellä on rutiinit, elämällä ei ole varsinaista suuntaa tai päämäärää. Samat ajatuskuviot toistuvat usein. Pienen hetken ajan huomasin lukiessani turhautuvani siihen, mutta toisto kertoo vain siitä, miten ajatuskaavat todellisuudessa toistuvat ja seuraavat alati toisiaan apatiaan tai lamaannukseen vaipuneessa mielessä. Pieniä yksittäisiä asioita seuraa unettomat yöt, väsymys ja sisällä kalvava kipu.

Sisämää käsittelee sitä osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunnetta, jossa saattaa tuntea ihmisiä nimeltä, mutta ei muuten. On kohtaamisia, mutta syvempi yhteys uupuu. Sen seurauksena päähenkilön omavalintainen yksinäisyys muuttuu ei-toivotuksi eristäytymiseksi. Pienellä paikkakunnalla on hiljaisuutta, joka on oikeasti hiljaisuutta, mutta hänelle se ei koskaan muutu turvalliseksi ja siksi tv on jatkuva taustaääni kotona. Willows osoittaa hienosti, miten ympäristö, arki ja vuodenaikojen kulku kietoutuvat yhteen päähenkilön ajatusten kanssa ja muuttuvat lopulta yksittäisistä tapahtumista merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. Kokonaisuus käsittelee hienosti muutosta ja siirtymää sekä siihen sopeutumista. Eleettömällä tyylillään se pureutuu syvälle mieleen. Hieno esikoisteos!


Helmet-haaste 2018: 1. Kirjassa muutetaan

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista


Jos meduusaa katsoo tarpeeksi pitkään, se alkaa näyttää sykkivältä sydämeltä. Meduusa voi olla minkätyyppinen hyvänsä: verenpunainen Atolla välkkyvine hälytysvaloineen, röyhelöinen kukkahattua muistuttava meduusa tai lähestulkoon läpinäkyvä korvameduusa Aurelia aurita. Niiden liike muistuttaa pulssia: ne supistuvat nopeasti ja sitten avautuvat. Ne ovat kuin aavesydämiä, joista näkee suoraan läpi, suoraan johonkin toiseen maailmaan minne kaikki aikojen saatossa kadottamamme on piiloutunut.

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista
Alkuteos: The Thing About Jellyfish (2015)
Suomentaja: Marianna Kurtto
Kustantaja: Otava, 2017
Sivumäärä: 285

Ali Benjaminim Mitä sain tietää meduusoista kiinnitti huomioni alunperin kauniilla siniturkoosilla kannellaan ja viime vuoden lopulla nappasinkin sen kirjaston hyllystä mukaani luettavaksi. Olin lukenut kirjasta kehuvia arvioita Goodreadsista, mutta se onnistui silti yllättämään: ihastuin siihen aivan täysin! Tämä oli sellainen kirja, jota halusin vain alati lukea eteenpäin ja lopussa aloittaa heti uudestaan alusta.

Mitä sain tietää meduusoista kertoo Eugene Fieldin yläkoulun seitsemäsluokkalaisesta Suzy Swansonista, neiti käkkärästä, jolla on mahdottomat hiukset ja jota luokkatoverit pitävät pöpipöpinä. Suzy saa kesäloman lopussa kuulla, että hänen ystävänsä Franny on hukkunut lomamatkalla. Suzyn mielestä siinä ei ole mitään järkeä, se on mahdotonta, sillä Franny on loistava uimari. Kaiken lisäksi asiat ystävysten välillä olivat päättyneeyt tavalla, jolla niiden ei olisi kuulunut päättyä. Suzy ei ole ehtinyt pyytää ystävältään anteeksi typerää tekoaan. Suzy päätttää aloittaa epäpuhumisen, hän päättää olla täyttämättä maailmaa sanoilla, jos ei ole pakko. Sen seurauksena vanhemmat vievät hänet lääkärille, jolle hän voisi puhua. Siinäkään ei Suzyn mielestä ole mitään järkeä. Eräänä päivänä Suzyn koululuokka tekee syysretken akvaariotalolle, jossa Suzy livahtaa yksikseen katsomaan meduusanäyttelyä ja tutustuu irukandji-meduusoihin. Hän päättää tehdä meduusoista luonnontieteen tutkielman ja todistaa samalla jotain hyvin tärkeää.

Mietin olivatko luokkatoverini lähteneet takaisin Eugene Fieldin yläkoululle ilman minua.
Kävelin akvaariotalon pääosastolle ja katselin ympärilleni. Ei mennyt kauaa, kun katseeni jo erotti liukuvärjätyt t-paidat. Ne luikertelivat jättimäisen merivesialtaan liepeillä kuin parvi kirjavia, neonvärisiä kaloja.
He eivät olleet vaivautuneet edes käymään MEDUUSAT-näyttelyssä. He eivät tieneet mitään irukandjeista. He eivät koskaan edes ajattelisi koko asiaa.
Ja silloin ymmärsin: kukaan ei koskaan ajattelisi sitä. Ei kukaan muu kuin minä.

Kirjan rakenne on hyvin onnistunut. Sen rankana toimii 7. luokan luonnontieteiden opettajalta rouva Turtonilta tutkielmantekoon saadut ohjeet. Niiden pohjalta kirja on jaettu seitsemään osaan, joita ovat muun muassa taustatiedot, tutkimusmenetelmät ja tulokset. Luvuissa kuvataan Suzyn tavallisten arkipäivien kulumista: Tohtori Jorinan tapaamisia ja hänen tavoitteellista meduusoiden tutkimista ja meduusa-asiantuntijoiden etsimistä sekä esitelmään valmistautumista. Osa kirjan luvuista on kursiivilla kirjoitettuja takaumia, joissa Suzy pohtii muistoja ystävästään. Muisteluiden kautta seurataan Suzyn ja Frannyn ystävyyden kehittymistä aina uimakoulussa tapahtuneesta ensitapaamisesta lähtien. Aikoinaan tytöt lupasivat toisilleen pysyä ikuisesti ystävinä ja olla aina muuttumatta, mutta lopulta asiat eivät kuitenkaan ole muuttumattomia.

Mitä sain tietää meduusoista ei suinkaan ole täydellinen kirja, mutta se ansaitsi siitä huolimatta minulta täydet viisi tähteä. Se on kirja, joka herätti minussa kaikenlaisia tunteita ja jonka pohdintoihin introverttiydestä ja outoudesta pystyin samaistumaan hyvin paljon. Se on kirja, jonka mielelläni luen uudestaan ja jonka luultavasti hankin omaan kirjahyllyyni asti. Mitä sain tietää meduusoista on koskettava, puhutteleva, surullinen, mutta myös lohdullinen ja hauska. Se käsittelee surua, ystävyyttä ja syyllisyyden tunteita kauniisti, sortumatta sentimentaalisuuteen tai imelyyteen. Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut nuortenkirja.


Muissa blogeissa: Pieni kirjasto jaYöpöydän kirjat

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas



itke minulle taivas
tahdon kylpeä sinussa
kun valo valtaa kaiken

itke minulle taivas
jotta voin sukeltaa 
seinien kaatuessa

itke minulle taivas
jotta voin opetella uimaan
omin avuin
kun olet kanssani

itke minulle taivas
tai itke vaikka helvetti
kunhan pääsen perille

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Kuvitus: Hilla Semeri
Kustantaja: Otava, 2017
Sivumäärä: 62

Maiju Voutilainen on varmasti useimmille tuttu Youtuben puolelta Mansikkkana. Videoillaan (ja aiemmin kirjoittamassaan blogissa) Maiju on tuonut esille runojaan sekä ilmaissut toiveensa saada joskus julkaistuksi oman runokirjan. Viime vuonna tämä toive kävikin toteen, kun Otava julkaisi hänen ensimmäinen runoteoksensa Itke minulle taivas

Runokirja on sopivan pienikokoinen ja siinä on käsissä mukavilta tuntuvat pehmeät kannet (tosin kirjaston kirja on tietenkin päällystetty, joten alkuperäisiä kansia olen hypistellyt vain kaupassa). Pehmeäntuntuinen pintamateriaali tuo hienosti kontrastia muuten tummasävyiselle kannelle. Runojen tunnelman kanssa hyvin yhteen sointuvan kauniin kuvituksen on tehnyt Hilla Semeri. Pienen kokonsa ja sivumääränsä vuoksi kirja on todella nopealukuinen.


Maiju Voutilainen nimettiin vuoden 2017 Hyvän mielen lähettilääksi tunnustuksena hänen rohkeudestaan tuoda esille mielenterveysongelmia ja puhua niistä avoimesti. Runot käsittelevät myös hyvin läheisesti mielenterveyden ja sen horjumisen ympärille kuuluvia aiheita. Kirjan sivuilla liikutaan siinä synkkyydessä ja pahoinvoinnissa, joka myllertää ahdistuneessa mielessä, mutta onneksi runot tarjoavat myös valonpilkahduksia synkkien tunteiden keskelle. 

uskalla
olla
olematta
oikeassa
mutta
olla
oikeasti
olemassa

Yksi suosikeistani on kokoelman nimiruno itke minulle taivas, josta valitsin pätkän tämän arvion alkuunkin. Runoissa käsitellään hukassaoloa, hukkuvia avunpyyntöjä, inhoa omaa vartaloa kohtaan, toisen ihmisen kaipuuta ja sen myötä rakastumisen ja rakastamisen pelkoa ja uskallusta siihen. Monissa runoissa puhutellaan "sinua". Useat Voutilaisen runot kuvaavat hyvin suorasti ahdistusta, itseinhoa, vaikeaa kehosuhdetta ja kaikkia niitä myrskyjä, joita ahdistuksen tunteet aiheuttavat. Runoista pystyy aistimaan vahvan omakohtaisuuden ja niistä voi lukea nuoren ihmisen myllertäviä tunteita. Joissakin runoissa näkyi päiväkirjamaisuus omaan makuuni vähän liiaksikin, eivätkä ne tarjonneet itselleni uutta ajateltavaa, mutta osan runoista luin pohdiskellen heti uudestaan.

Itse en kuulu kirjan kohdeyleisöön, enkä siksi pysty kovin vahvasti samaistumaan kirjoittajan tuntemuksiin, mutta uskon, että nuorempana Itke minulle taivas olisi varmasti vakuuttanut minutkin paremmin. Eniten minua ilahduttaa se, että lyriikka nousee tällä tavoin esiin uusien nuorten runoilijoiden myötä. Toivottavasti moni nuori siis löytäisikin tämän kirjan kautta väylän runojen maailmaan. Jään mielenkiinnolla seuraamaan Voutilaisen tekemisiä jatkossakin, toivon mukaan tämän esikoiskokoelman myötä hän jatkaisi oman kirjoittajaäänensä herättelyä vielä lisää.


Helmet lukuhaaste 2018: Kotimainen runokirja
Itke minulle taivas muissa blogeissa: bookishteapartyLukuisa, Tylypahkan Kirjasto 

Alkuvuoden lukukuulumisia

Hei ja hyvää maaliskuun alkua!

Tämä vuosi lähti suunnitelmieni vastaisesti käyntiin pienoisilla blogin talviunilla... Nyt kuitenkin mennään jo maaliskuussa ja toivon mukaan pakkasetkin vaihtuvat pian keväisimpiin keleihin, joten on viimein aika heräillä täällä bloginkin puolella. Tammi- ja helmikuu olivat minulle yhtä suurta kirjoitusjumia ja hieman lukujumitustakin oli ilmassa, mutta niiden karkottamiseksi ajattelin nyt käydä  läpi tämän alkuvuoden lukukuulumisiani.


Tammikuu näytti lähtevän lukemisten osalta varsin vauhdikkaasti käyntiin. Luin viime vuoden puolella aloittamani Kultarinnan loppuun ja heti sen jälkeen viikon sisällä Maiju Voutilaisen Itke minulle taivaan, Miika Nousiaisen Juurihoidon, K. K. Alongin Kevätuhrit ja Brian K. Vaughanin Saga-sarjan ensimmäisen osan. Niiden jälkeen aloitin innoissani John Williamsin Augustusta. Pidin suuresti Williamsin Stonerista, ja ajattelin pitäväni Augustuksesta aiheensa puolesta vielä enemmän, mutta ei... Kahlasin puolipakolla kirjaa noin 80 sivua, jonka jälkeen täytyi todeta, että tällä hetkellä ei vain ole oikea aika tälle kirjalle. Yritän varmasti joskus myöhemmin uudestaan, kirja on kuitenkin niin kehuttu ja haluaisin kovasti päästä siihen sisälle. 

No, Augustuksen jälkeen päätin ottaa selvää, mistä on kyse Elena Ferranten Napoli-sarjassa, jota uuden suomennoksen myötä  on viime aikoina hehkutettu pitkin blogosfääriä ja kirjainstagrameja. Sain varsin nopeasti  kirjastosta käsiini sarjan ensimmäisen osan Loistava ystäväni ja ihastuinkin kirjan alkuun. Sitten tapahtui jotain ja jumitin pari viikkoa sivun 150 tietämillä. Lukeminen ei tuntunut millään etenevän, mutta lopulta rykäisin kirjan parissa illassa loppuun, sillä laina oli palautettava kirjastoon. Pidin kirjasta ihan keskivertaisesti, mutta en kuitenkaan ihastunut niin paljoa, että olisin laittanut seuraavan osan samantien varauslistalle. Ehkä jossain vaiheessa silti innostun palaamaan takaisin Napoliin Lenùn ja Lilan tarinan pariin.


Helmikuussa lukaisin Kevätuhrien jatko-osan Ansassa ja sen jälkeen tartuin Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin kehuttuun Kepler62-sarjaan. Olen nyt lukenut sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa, eli Kutsun ja Lähtölaskennan ja kolmas osakin on jo puoliksi luettuna. Varsin mainio kirjasarja onkin kyseessä, erityisesti kirjojen kuvitus on upeaa! Helmikuussa luin myös Maija Salmen ja Meeri Koutaniemen vaikuttavan teoksen Ilopangon vankilan naiset ja Jukka Behmin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaanakin olleen Pehmolelutytön, joka alkuodotuksista huolimatta osoittautui pienoiseksi pettymykseksi.

Kuten mainitsin tämä lopputalvi on ollut minulla melkoista kirjoitusjumin kautta. Blogattavien kirjojen pino on kasvanut kasvamistaan ja samalla kirjoitusblokkini on tuntunut vain syvenevän. Teen etätöitä ja varsinkin viime aikoina on tuntunut vaikealta löytää tasapainoa työnteon ja vapaa-ajan bloggaamisen välille. Mieluiten olen vain töiden jälkeen sulkenut läppärini kannen ja tehnyt vapaa-ajalla jotain ihan muuta kuin istunut näytön ääressä. Toivon mukaan onnistuisin kevään aikana sovittamaan bloggailun sujuvammin osaksi arkeani. Toiveissani olisi nimittäin päästä paremmin reaaliaikaan kirjojen lukemisen ja niistä bloggaamisen kanssa, sillä roikkumaan jäävät arviot tuppaavat olemaan myös melkoisia kirjoitusinnon kadottajia.

Tammikuun alussa kirjoittelin jo muutamasta lukuhaasteesta, joihin osallistun tänä vuonna. Nyt haastelista sai vielä yhden lisäyksen, sillä Sivujen välissä -blogissa käynnistyi helmikuun alussa bingotyylinen YA-lukuhaaste, johon halusin ehdottomasti osallistua. Haasteaika on 1.2.-1.8.2018 ja tarkoituksena on siis lukea nuorille aikuisille suunnattua kirjallisuutta ja koota bingorivi ruudukon peräkkäisistä haastekohdista. Tarkemmat osallistumisohjeet löytyvät Hannan blogista.


Tein lukuhaasteille yläpalkkiin oman välilehtensä, jonne päivittelen niiden etenemistä vuoden mittaan. Tällä hetkellä olen lukenut yhden kirjan hyllynlämmittäjä-listaltani, yhden kirjan sarjakuvahaasteeseen ja kaksi kirjaa tähän YA-lukuhaasteeseen.

Viime viikkojen aikana olen käynyt ahkerasti kirjastossa ja lukupinoni huojuu uhkaavasti olohuoneen pöydän kulmalla. Siellä odottaa niin kiinnostavia teoksia (mm. Marianna Kurton Tristania, Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet sekä Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia) että tuskin maltan odottaa, että pääsen niihin käsiksi! Helmikuussa julkaistiin myös tämän vuoden Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaat, joista suurimman osan olen niin ikään hamunnut jo kirjastosta ja jotka koitan saada luettua ennen voittajan julistusta. Yksi ehdokkaista on itse asiassa juuri mainitsemani Vihan ja inhon internet. Seuraavan parin viikon aikana on siis tiedossa melkoista maratoonaamista sarjakuvien parissa! Tällä hetkellä luen Erika Vikin Kaksosauringot-sarjan toista osaa eli Seleesian näkijää ja malttamattomana tartuin myös Piia Leinon Taivaaseen heti kun sain varauksen käsiini.

Näissä tunnelmissa siis kohti (toivon mukaan aurinkoista) kevättä!